Kirahvilan Kati pohti vanhojen taitojen elvyttämistä. Osu ja uppos, sillä olen itsekin tehnyt paluuta vanhojen harrastusten pariin. Toisessa on kyse liikunnasta. Huvituin huomatessani, että mieluisimmat tunnit oli luokiteltu fitness -nimikkeen alle. Mutta tekniikka on tuttua, ja siinä saa parhaimman hyödyn panokselleen. Tässä tapauksessa panos on aika. Jostain (blogista?) on jäänyt mieleeni lausahdus, että lapsiperheessä aika on sirpaleinen käsite. Sen allekirjoitan. Usein on lisäksi tuntunut, että lapsiperheessä oma aika on suoranainen epäkäsite. Jotain, mitä ei ole olemassakaan.
Elämäntilanteesta johtuen olen pitkään harrastanut vain asioita, joita voi tehdä kotona. Neulominen ja bloggaaminen ovat sellaisia. Nyt, kun perheessä ei enää ole vauvaa, voi laajentaa reviiriä. Onhan se ihanaa, mutta myös stressaavaa. Nyt minun pitää jakaa aikaani useammalle taholle, ja harrastuksiin panostaminen tuntuu herättävän entistä enemmän syyllisyyttä. Että jumppaan ollaan menossa, vaikka pitäisi kirjoittaa gradua! Että kirjoitetaan blogia, vaikka pitäisi viettää aikaa perheen kanssa! Tai oikeastaan kirjoittaa sitä gradua. Jaa ettei se gradu etene? Oisko kyse priorisoinnista...? Ja missäs välissä sä tuon ehdit neuloa?!!
 |
Pari viikkoa olen kulkenut jumpalla paljain jaloin. Nyt mulla on kengät kuin huutomerkit. Innolla odotan, koska alan tuntea itseni niin vakiintuneeksi liikkujaksi, että kehtaan hankkia jumppatopin mieheltä lainatun t-paidan tilalle.
|
Aikaa ei voi taikoa lisää, mutta ehkä jotain muuta voi? Järki sanoo, että itsensä hoitaminen vaikkapa kuntoilemalla on voimavarojen lisäämistä, jonka laiminlyöminen kostautuu. Siltipä olen laiminlyönyt. Ja silti tuntuu siltä, että jumppaan lähteminen on itsekkyyttä ja huonoa priorisointia. Vaikka tiedän, että on olemassa tervettäkin itsekkyyttä, ja ettei pyrkimys olla vain muita varten toteudu olemisena vain muita varten. Päinvastoin. Itsensä sivuuttaminen muuttaa ihmisen vain itsensä näkeväksi hirviöksi. Mikä on empiirisesti todistettu.
Itsensä asettaminen prioriteettilistan kärkeen on vaikeaa useimmille äideille. Minäkin koen sen vaikeaksi, mutta olen tullut pisteeseen, jossa tarve asioiden muuttamiselle tuntuu niin huutavalta, että se on vain aloitettava jostain. Vaikka sitten itsekkäistä lähtökohdista. Pikkulapsiperheessä se kuormittaa koko perhettä. Ei riitä, että minä sitoudun liikuntaharrastukseeni - kaikkien on sitouduttava mahdollistamaan se. Jonkun on oltava lasten kanssa silloin, kun minä liikun. Sillä jollakulla on ehkä omat intressinsä ajankäytön suhteen. Lasten on kestettävä äidin poissaolot. Olen lyhyessä ajassa huomannut, että se pienikin poissaolo nostattaa ikävää, eikä se tunnu kivalta, etenkään jos takana on jo päivä päiväkodissa.
Priorisoi siinä sitten. Mieti, mikä on tärkeää. Veny vielä vähän, koska niin olet tehnyt tähänkin asti. Koska jousto loppuu?
10 kommenttia:
Täällä on myös yksi, joka on laiminlyönyt liikuntaharrastusta liian pitkään. On tosiaan helpompaa tehdä niitä asioita, joita voi tehdä kotona. Kroppa alkaa kyllä valittamaan tässä iässä jo siihen malliin tälläisestä liikuntatauosta, että aika olisi tehdä samanlaista muutosta täälläkin suunnalla. Tsemppiä venymiseen!
Kiitos Henni tsempeistä. Emmehän me nyt vanhoja vielä ole! Mutta totta on, että ikä ja raskaudet tuntuvat toimintakyvyssä. Ja kun on pieniä lapsia, on välillä hankala irrottautua kotoa. Minusta se on ymmärrettävää ja toisaalta tervettäkin, mutta nyt on kaipuu taas valloittaa oma kroppa takaisin. Se on sit, kun ei tartte varoa polviaan hiekkalaatikon reunalta noustessa :D
Kyllä se mullakin erityistä suunnittelua vaatii, vaikka lapset ovat jo 14 ja melkein 4. Ruokakin pitää tehdä mieluiten etukäteen, ellei halua jatkaa hikoilua hellan ääressä kotona heti jumpan jälkeen. Onneksi mies tietää, että alan kiipeillä seinälle viimeistään kolmen liikkumattoman päivän jälkeen. Ja onhan se virkistäytynyt äippä lapsillekin parempi. Joskus taas ei millään jaksaisi pitkän päivän jälkeen lähteä, mutta silloinkin se palkitsee. Tsemiä siulle!
Kuulostaa oikeinkin hyvältä tuo liikuntaharrastuksen elvyttäminen. Kyseessä on kuitenkin asia, jolla pidät itsesi kunnossa niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, jota huspois huono omtunto ja nauti liikkumisesta. Kaikilla on parempi mieli, kun äidillä on hyvä olla. :) Ei sitä graduakaan kuitenkaan koko aikaa voi vääntää.
No amen joka sanalle!
Just noin! Mä yritän lisätä liikuntaa arkeen yhdessä lasten kanssa. Ukkokulta kun ei ole koskaan kotona ja ipanat vielä niin pieniä etteivät halua jäädä pimeässä yksin kotiin. Zumbasta haaveilen joka vuosi, mutta tulee se vielä minunkin aikani. Nyt näin.
Mertsu: mä kun olen ajatellut että tää helpottaa, kunhan lapset kasvaa! Mutta kyllähän ne isommat lapset tarvitsee ihan yhtä lailla läsnäoloa ja huolenpitoa. Siinähän se onkin se ristiriita. Kuulostaa siltä että sulla on ymmärtäväinen mies, ja sinä olet ihana äiti <3
Kati, olen koittanut ajatella että eihän liikkuminen oikeastaan ole harrastus, vaan itsensä hoitamista. Joskus vaan tuntuu että pitäis jakautua niin moneen. Ja toisaalta kun on pitkään laiminlyönyt itseään, itsekkyys jotenkin korostuu. Ehkä sitä tarvitaan tasapainon löytämiseen, mutta anteeksipyyntö perheelleni kuitenkin.
siina*k, kiitos kannustuksesta :)
MINNA, tuohan siinä on että lapset sitovat paljon ja pitkään. Hyvä idea kuitenkin liikkua lasten kanssa. Mua harmittaa, ettei äiti-lapsi -jumppiin voi viedä kolmea kerralla. Ulkoliikuntaideat kun on vähän vähissä. Luin just sun blogista geokätköilystä ja mietin, osattaisko mekin.
Mäkin olen aina silloin tällöin yrittänyt elvyttää liikuntaharrastusta. Mutta se on juuri tuo aika. Miehen työpäivä venyy pitkäksi, jumppa jää väliin ja sitten olen kiukkuinen. Tajusin sitten, että paras yrittää kehittää sellainen tapa liikkua, jota voin tehdä koska vain ja joskus jopa lasten kanssa. Kävelylenkit, pyöräily ja kotijumppa ovat ohjelmistossa sitten kun maha on taas pienempi :)
No siinähän se on, kun "lapsuus" ottaa oman aikansa ja siinä ajassa ehtii äiti jo menettää kuntoa. Lasten kanssa ulkoilu ei kuntoa kohenna, mutta mieli ainakin virkistyy ulkona. Ihan varmasti osaatte geokätköilyä. Niitä on eri kokoisia ja eri vaikeusasteisia kätköjä. Kannattaa kokeilla.
Kiitos Minna kauniista sanoista. :) Totuus taitaa olla kuitenkin se, että suurimmaksi osaksi aikaa miun rooli on enemmänkin miesvaltaisella alalla uraputkessa kamppailevan vähän väsyneen ja hieman stressaantuneen opettajan/tutkijan. ;) Tuosta roolista ei meinaa kotonakaan päästä eroon.
Lähetä kommentti