keskiviikko 21. marraskuuta 2012

kaamosmasennus


En muista koskaan toden teolla kärsineeni kaamosmasennuksesta, jonka olen muuten kuvitellut iskevän kevään korvilla, en näin syyspuolella. Pimeyteen olen kyllästynyt ja kaikenkaltaista alavireisyyttä potenut, mutta tämä kokonaisvaltainen väsymys joka nyt vaivaa on aivan uutta. Kun ei huvita mikään, eikä innostu mistään. Olen taistellut vastaan kaikin voimin liikunnan ja kirkasvalolampun avulla. Olen koettanut potkia itseni liikkeelle, kuvitella itseni tehokkaaksi, hakea iloa tekemisen kautta. Silti olo on kuin koittaisi tervassa tanssia. Mitä ihmettä tälle oikein mahtaa? Kun elämä ei kuitenkaan odota vaan olettaa että virtaa piisaa. Vai löytyiskö jostain lääkäri, joka kirjoittaisi opiskelevalle osa-aikakotiäidille sairaslomaa elämästä talven yli, tai edes siihen saakka, että lumi valkaisee maiseman?

7 kommenttia:

Heidi Y. kirjoitti...

Yhdyn sun ajatuksiin. Mulla on ihan samanlaiset oltavat, vaikka ei olekaan lapsia huollettavana. Eläimiä kylläkin. Pää on kuin sumussa, kroppa sanoo ettei jaksa ja unta riittäis vaikka kuinka. (Enpäs tiedä miltä tämä kommentti näyttää ja onko paljonkin virheitä, koska tuossa on sivussa joku älytön mainosbanneri!)

outi kirjoitti...

Ei siihen auta mikään. Minä otan niin matalalla profiililla marraskuun kuin pystyn. Lumentulo auttaa heti, kun sitä vain tulisi, mutta siihen asti mennä raahustetaan. Vinkkini on jättää kaikki ylimääräiset kuviot pois ja keskittyä rentoon ja saamattomaan oloon.

Miia kirjoitti...

sympatiat! Mutta et ole yksin, täällä ihan sama meininki :(

Emma kirjoitti...

Tanssitaan lumisadetanssia piristykseksi ja lumen pikaisen saapumisen toivossa!

heini kirjoitti...

Aina ei tarvitse jaksaa... Menee vain sieltä mistä aita on matalin. (Anteeksi jos nämä sanat ärsyttävät, en haluaisi niin). Sitten ehkä ilokin joskus välillä tulla tupsahtaa. Itselleni kävi tänään niin. Minulla on selkeästi menossa slow down vaihe elämässä ja elämän yksinkertaistaminen. Tajusin että kiitospäivänkin voi tehdä aivan eri tavoin kun yleensä olen tehnyt. Ilman jälkkäriä, kalkkunan sijaan kaupan valmiskana, astiat mitä sattuu olemaan puhtaina jne. En edes kauppaan ajatellut meneväni tänään, mutta sitten kaupan kulmalla huomasimme ihanat hyasintit ja ne nappasimme mukaamme. Lopulta meille tuli ehkä paras thanksgiving ikinä. Miehenikään ei ihmetellyt missä jälkkäripiiras oli. Rakkaus voitti kaiken. Rakkaudella tehty kattaus sillä mitä oli ja läsnäolo. Joskus tuntuu että on hyvä vaan yksinkertaistaa, perua juttuja ja sen sellaista. Ehkä juuri marraskuussa... Jouluakin olen ajatellut, että ihan yksinkertaista kaikkeen. Pinnallisella ei ole väliä. Mitkä vaatteet ovat joulujuhlassa päällä. Kuinka lahjat on paketoitu. Meneekö kaikkiin joulujuhliin ollenkaan jos ei siltä tunnu jne. :).

MINNA kirjoitti...

Vähän sama meininki meilläpäin. Jotakin yritän tehdä ja saada aikaankin, mutta kyllä sohva vetää enemmän puoleensa. Mulle on aina ollut marras-tammikuu sitä pahinta talvihorrosaikaa. Lunta maahan kiitos!

Minna kirjoitti...

En näemmä ole ainoa pimeäallergikko. Eikun tsemppiä vain siihenkin suuntaan jokaiselle. Lumisadetanssi voisi olla hyvä idea. Jospa elämä tästä vielä kirkastuisi :)