hippityttö tai intiaaniprinsessa

 

Kehrä-tyttönen keksi jostain puuhakirjastaan ohjeen jonka halusi toteuttaa. Käytiin yhdessä jämälankapurkillani.  

 

 

Palmikkoahan se.

 

 

Ensin tehtiin yhdessä...

 

 

...sitten ihan itse.

 

 

Lopputuloksena pieni intiaaniprinsessa.

 

 

Niitähän piti sitten tehdä toinenkin.

 

kiehuu alla lelumeri

Olen näköjään ruvennut tarjoilemaan äärettömän huonoja kännykkäkamerakuvia vain siitä ilosta, että se on mahdollista. Tälle miljöölle kyseinen väline kuitenkin lähestulkoon tekee oikeutta. Ei siellä jalka jakaannu, vaikka kyseessä on sentään olohuone, joka kai on vähän epämuodollisempienkin kotien edustustila kuitenkin. Joissain kodeissa tämä kaaos on lastenhuoneessa. En tiedä, emmekö ole oikein sopeutuneet kahden kerroksen asumiseen, vai mistä se johtuu, mutta aikaa tulee vietettyä pääasiassa alakerrassa. Ja tärkeimpien tavaroiden pitää tietenkin olla käden ulottuvilla. Tuloksena jonkin sortin tavarakaaos, joka koostuu ajelehtivista leluista, keskeneräisistä neuleista, puoliksi luetuista lehdistä ja muusta vastaavasta. Puolueellisesti kuvasin tietenkin vain lelukaaoksen.

Mutta joskus käy niinkin, että kun kolmasti komentaa keräämään leegot laatikkoon imurin tieltä ja vähän avittaa alkuun, tarttuu tytärlauma pontevasti toimeen. Kokoaa ja järjestää. Haluaa lisäksi rullata matot ulos vietäväksi ja kopisteltavaksi. Loppujen lopuksi imuroikin hieman. Sitten ne pyyhkivät keittiön pöydän ja tuolit, ja ihan edustuskelpoiseksi jopa sen pahimman eli syöttötuolin. Auttavat tyhjentämään tiskikoneen ja kysyvät, mitä vielä voisi tehdä. Se jos mikä hellii sielua: kotikaaoksen selättäminen yhteistyön voimin. Eikä voi kuin tuumata, että ilman kaaosta tämäkin ilonaihe olisi mennyt ohi. Siunattu kaaos!

kun saapuu syys

Kaikki vuodenajat ovat omalla tavallaan mieluisia, mutta syksyssä on ihan oma taikansa. Ruskan värit ovat kuin mielikuvitusmaasta. Voi melkein tosissaan luulla puskassa käyvää liikettä peikon askelten rapseeksi. Eikä kärpässienten olemassaololle voi keksiä muuta selitystä kuin että ne ovat mörrimöykkyjen sateenvarjoja.  Ja tuo keltaisia lehtiä kuljettava kiukkuinen tuulenpuuska, kuin aamukahvia edeltävää kiukkua puhiseva emäntä! Väittäisi mieheni varmaankin, itseään vitsikkäänä pitäen. Vaan kaipa se niin on, että kaltaistensa seurassa sitä viihtyy. Siksi kai minäkin viihdyn syksyssä. Paitsi ehkä silloin, kun pitää ajaa polkupyörällä vesisateessa. 

Sitä kyllä kummastelen, miksi kaikki tuntuu heittävän häränpyllyä. Teknisessä mielessä meinaan. Uudesta älypuhelinulottuvuudesta en viitsi edes puhua, kun täällä bloggerissakin näyttää tapahtuvan. Kaikki sivupalkissa sijainneet arkistot, listat sun muut löytyvät nyt tuolta ihan alhaalta. Minä en ole niitä sinne laittanut. Mitähän täällä on tapahtunut? Ihan kuin joku olisi sotkenut huoneeni, mutta kukaan ei tunnusta edes käyneensä siellä. En voi korjatakaan asiaa, koska hallintapaneeli toimii kuin harhainen piilotajunta, ja väittää kaiken olevan paikallaan oikeassa sivupalkissa.

...onko siellä oikeasti joku?

vanhoja ja uusia

 

Neuleblogeissa esitellään yleensä vain vastavalmistuneita neuleita. Minusta on kuitenkin mukava bongata myös vanhempia juttuja tekstien seasta. Ehkä se johtuu siitä, että neulon itse ensisijaisesti tarpeeseen ja vasta toissijaisesti kokeillakseni jotain tekniikkaa tai vain toteuttaakseni jonkin tietyn mallin. Siksi on kiva bongata blogeista aiemmin valmistuneita neuleita itse asiassa, eli käytössä. Ja siksi joskus on kiva nostaa esiin niitä vanhojakin. Haastanpa muutkin tekemään samloin! Tässä viime syksyinen Cladonia ja Pipa keväältä. Huomasin tänään ihan sattumalta, että nehän sopivat hyvin yhteen. Ihailin kaunista tytärtäni.  

 

 

Malli/Pattern: Mara by Madelinetosh

Lanka/Yarn: Tosh light (tern)

Puikot/Needle: 4mm

 

Puikoilta on näköjään ruvennut putoilemaan uuttakin. Niinpä mulla on uusikin huivi. Mara on simppeli malli, jonka olen neulonut kerran aiemminkin, eikä siitä sinänsä ole paljon sanottavaa. Sellaisen neulominen on kovin terapeuttista joskus. Joten tikutin hurmaavaa harmaata ainaoikein rivi rivin perään, jännitin langan riittävyyttä, ja loppuihan se siinä vaiheessa kun pääteltävää oli vielä viisitoista senttiä. Paikkasin tilanteen erisävyisellä sukkalangalla, blokkasin, kietaisin kaulaan ja samaa pikkutarkkaa (hah!) tekemisen meininkiä noudattaen hipsin aamusella takapihalle ja napsin kuvat itse kännykkäkameralla. Enkä edes kammannut tukkaa. Tai siis tehnyt yhtään mitään asian eteen. Kampaahan en käytä muutenkaan.

 

 

Siitäkö neuloja tietää syksyn tulleen, kun villan lämpö alkaa taas houkuttaa? Kun mielen täyttää hurja halu tehdä jotain, ei vain epämääräinen kaipaus saada jotakin aikaiseksi. Tekee mieli ihan hyppiä innosta, niin kivaa se on! Se pelkkä tekemisen halu ja ilo! Ja mikä parasta, ihan muissakin asioissa, ei vain neulerintamalla.

metsästäjättären kämmekkäät

Kovin ovat sanat suuria tapahtuneeseen nähden. Sillä sunnuntaiaamuna tallustin metsämiehen perässä lintujahtiin, jonka lopputuloksena oli märät housunlahkeet ja pieni saalis kanttarelleja, joita halla ei ollut vielä ennättänyt palelluttaa. Mukana oli paukkuarka lammaskoira, ja reissun tärkein tavoite hoidettiin alta pois heti kotipihassa: valokuvattiin rouvan uudet kämmekkäät.

Malli/Pattern: 108-36 wrist warmers with cable pattern in ”Karisma” by Drops design

Lanka/Yarn: Tosh Sport (antler)

Puikot/Needles: 3,5mm

 

Ajelimme viikonloppuna Kainuussa mutkin. Pitkien automatkojenn aikana ja osin niiden välissä ehdin neuloa nätit pikku kädenlämmittimet sekä puolikkaan sukan. Tuo Dropsin ohje on pyörinyt kaapissani tulostettuna jo jonkin aikaa. Reissuneuleena kun sen aloitin en juuri muokaillut ohjetta alkuvaiheessa, mikä olisi kyllä kannattanut. Kuviota ja resoria ei ole täsmätty millään tavalla,vaikka se ei olisi ollut edes erityisen vaikeaa. Enpä täsmännyt sitten minäkään. Sen verran muokkauksia tein, että neuloin varren 4 cm lyhyemmäksi kuin ohje neuvoi, ja yläresoria muotoilin kahden lyhennetyn kerroksen verran. Se on kämmenpuolelta hieman matalampi kuin kämmenselästä, mikä toimii minusta todella hyvin. Kämmekkäät tuppaavat rullautumaan ärsyttävästi sormien ja kämmenen taitteessa. Muotoiltu reuna suojaa rystysiä riittävästi mutta jää kämmenpuolelta sen verran alemmas ettei ole tiellä touhutessa.

 

Juuri kun manasin superwash-käsitellyn villan pois lankakoristani, pamahtivat Titityyn hyllyt tukkoon - tosin vain hyvin hetkellisesti, vaikkaamma, joten olkaa nopeita! - ihania Madelinetoshin lankoja, joista voisin neuloa vaikka mitä, jos pankkitili antaisi myöten. Ja ne tottakai ovat sitä superwashia. Mutta ei anneta sen häiritä. Ei ole edes ensimmäinen kerta kun käännän takkia villa-asioissa.

 

Langan väriin olen vallan ihastunut! Vasta kotimatkalla, kun ohitimme lauman tienposkessa ruokailevia puolivillejä metsäneläviä tajusin, mistä se minua muistuttaa. Mistäpä muusta.

 

 

mainio minttu

Liekö syy siinä että muistan Mintun omasta lapsuudestani? Joka tapauksessa lapsille lukiessa Minttu on yksi suosikeistani. Ja tytötkin tykkäävät Mintusta. Tarinat ovat ajattomia, elämänmakuisia ja juuri pienen ihmisen kokoisia. Ihan tavallisia. Minttu on mainio tyttö!

Mummulassa pelaamme Minttu-peliä, joka on joskus löytynyt kajaanilaiselta kirpputorilta euron hintaan. Pelissä kierretään keräämässä hujan hajan olevia tavaroita. Haasteena on muistaa missä ruudukossa mikin tavara sijaitsee. Siis ihan niinkuin kotona. Pelatessa vain on hauskaa, toisin kuin siivotessa. Siis miksi? Onhan se mukavaa viettää aikaa lasten kanssa, mutta luulen, että materialistiin minussa kolahtaa pelin kuvamaailma.  

Tämä versio on vuodelta 1988, mutta pelissä esiintyvät tavarat haarukoivat osuvasti edeltäneitä vuosikymmeniä. Minttuhan pukeutuu Marimekkoon! Kahvipannu on ilmetty Pehtoori, ja kahvi juodaan kuviollisesta emalimukista. Noita Brion palikoita meillä oli, kun olin pieni. On muuten nykyäänkin, mutta modernimmassa värityksessä. Ilmankos Minttu vetoaa sukupolvesta toiseen. Nostalgia se markkinapyöriä pyörittää.

Herää vain kysymys, olisiko siivoaminenkin oikeasti mukavaa, jos saisi juoda siivouskahvit punaisesta pehtooripannusta. Ehkäpä?

astiakaapista taasen

 

Siinä se kaappi nyt seisoo keittiön nurkassa paikassa, jossa ennen oli varastohylly. Hylly muuten matkasi yläkertaan työhuoneeseen, vaikka minä olisin toivottanut sen suoraa päätä sinne varastoon. Kauhulla mietin että siihenkö nyt jää. Vaikka ihan pätevästi palveleekin.

Astiakaapista taas puuttuvat helat ja vetimet, eikä niiden löytäminen ollutkaan niin helppoa kuin kuvittelimme. Siis että marssimme vain paikalliseen K-rautaan ja varmaan siellä on jotain kelvollista. Eipä ollut. Vaan ei hötkyillä. Uskon että sopivat kyllä jossain vaiheessa tulevat vastaan. Annetaan asialle aikaa. Joskus parasta on katsella ja makustella hetken.

Se näyttää olevan minulle ihan tapa, vaikka olen erehtynyt sitä saamattomuudeksikin luulemaan. Usein tulee harkinnan jälkeen tehtyä jotakin aivan muuta luin mitä alunperin oli tarkoitus, mutta mitä siitä. Kutsuisin sitä ajatusten jalostumiseksi. Harvoin sitä tulee jälkikäteen harmiteltua, että olisi sittenkin vaan pitänyt hätiköidä.

 

omenoita poimimassa

Reissu oli pikemminkin symbolinen kuin pyrkimyksellinen. Piirakan verran saimme kuitenkin saalista. Ja haavelistani piteni omenatarhan verran. Se ei olekaan vähän se. Oikeastaan yksikin puu riittäisi.

Edit. iPhonen bloggerin-sovellus näköjään heittää kuvat tekstin perään. Tietääkö kukaan, saako niitä laitettua toisin päin?

takkitarinoita

 

 

Kuopiolaiselta kirpputorilta löytyi kahdellatoista eurolla villakangastakki kokoa pikkuneiti. Itse asiassa lapussa luki 98cm, mutta se mahtui vielä juuri ja juuri Kirpulle, joka on pikemminkin kokoa 110cm. Ja sehän piti saada päälle heti! Reissun päällä kun olimme, suostuin, vaikka normaalisti haluan pestä tai edes tuulettaa vaatteet ennen käyttöönottoa. Niskalapussa lukee 'designed Tiina Kiikka'. Minulle aivan uusi tuttavuus.

 

 

Toinen takkitapaus on vanhempi tuttavuus. Ompelin sen itse nelisen vuotta sitten esikoiselle. Takin kangas toimi hetken aikaa kappana kajaanilaisen kerrostalon keittiönikkunassa, josta katselimme varsin bresneviläistä maisemaa. Keskellä puistoa seisoi Eino Leinon patsas. Eräänä sateisena syysiltana mieheni tokaisi että katsopas ulos ikkunasta ja kuvittele olevasiVenäjällä. Tein niin, enkä ole vieläkään päässyt eroon mielikuvasta.

 

Takin kaava on jostain sen aikaisesta Moda-lehdestä. Se oli kietaisumallinen, kiinnitetty kahdesta kohtaa solmittavilla nauhoilla. Kaula-aukko jäi hyvin avaraksi, mikä oli vähän hankalaa, mutta jostain syystä ryhdyin korjaamaan ongelmaa vasta nyt. Korjasin sen nepparilla. Samalla tulin sitten laittaneeksi nepit koko matkalle ja ratkoneeksi kiinnitysnauhat pois. Toimii takin kietaisuetumus näinkin ja on käytännöllisempi, mutta ehkä tavanomaisempi eikä niin sievä. Lisäksi se ylimmäinen neppi ei ole linjassa muiden kanssa, mutta niinhän sitä käy kun tekee ensin ja suunnittelee vasta sitten. Ei se käyttöä haittaa.

 

Taustalla komeileva vanha juna löytyy täältä. Kävimme hakemassa huoltoaseman pihasta peräkärryn, jonka kyydissä matkasi se astiakaappi. Appiukko oli maalannut kaapin loppuun. Nyt se seisoo jo keittiössämme ja on muuten hirmu kaunis. Vain lukot ja vetimet puuttuvat.  

oho! ihan oikea neulepostaus

Malli/Pattern: Miss Korrigan by Solenn Couix-Loarer

Lanka/Yarn: Hjertegarn Palino
Puikot/Needles: 3,25mm

Kävipä takin kanssa niin, että loi silmukat kymmenvuotiaan kokoon. Tarkoituksena oli neuloa takki kuusivuotiaalle. Värikin valittiin yhdessä hänen kanssaan. En neulonut mallitilkkua, arvioin vain että tällä langalla pitäisi päästä sopivaan tiheyteen. Mutta tiehyteni olikin suositellun 22s/10cm sijaan 23s/10cm, ja sovituksessa ympärysmitta osoittautui kuusivuotiaalle hiukka naftiksi. Mutta kolmevuotiaalle sopivaksi. Ja koska Kirpunkin villatakit ovay käyneet pieneksi, en ryhtynyt purkamaan, vaan tyydyin tilanteeseen. Ehkä voisin neuloa hieman paksummasta langasta (vaikka Cascadesta, riittöisköhän kolme vyyhtiä?) isomman. Mutten tiedä haluanko. Malli on kiva ja helppo neuloa, mutta ei niin kaunis kuin kuvittelin. Tai ehkä se johtuu langasta.

 

Hjertegarnin Palino on superwash-käsiteltyä lankaa. Se on hyvä, ei kovin paksu peruslanka, josta palmikot nousevat kauniisti esille. Ei kai langassa muuten vikaa ole, ja olen siitä joskus tykännyt kovastikin, mutta nyt totesin heti silmukat luotuani, että enää tämä ei ole mun juttu. Ehkä se johtuu superwash-käsittelystä. Langassa ei ole villalle ominaista rouheutta, se on jotenkin liian silkoista. Neuloksesta tulee laskeutuvaa, mutta jotenkin epämiellyttävällä, löysällä tavalla.

 

Mutta no, tuli siitä nyt ihan nätti. Ja ihan käyttökelpoinen. Neuloin pituuden Kirpulle sopivaksi, otin napit pieneksi käyneestä takista ja ryhdyin miettimään, millä tuo isompi tyttö sitten saataisiin pysymään lämpimänä.

kakkukahvit

 

Virtuaaliset kakkukahvit uusien taitojen kunniaksi! Niin se vain on, että joskus oikeat välineet ratkaisevat kaiken.

kuukuna on hassu sieni

Tosin googlen mukaan kuukuna näköjään on lähinnä marimekon kangaskuosi. Siitä kuukunasta ompelin Home Sweet Home-essumekon (Ottobre 1/2012). Leikkasin mekkosen yhtenä palana. Lipastosta löytyi vaaleanharmaata kanttinauhaa jolla kiersin reunuksen. Olkaimiin laitoin nepparit. Näinkään yksinkertainen ompelus ei mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Kantti ei vaan asettunut kauniisti tiukimpiin kaarteisiin, ja kun hieman toisella kädellä sitä puuhastelin siinä ohessa kun laitoin muksuille ruokaa ja keksin muuta aktiviteettia, en jaksanut kovin pedantiksi heittäytyä. Jos mekko ensimmäisestä pesustaan selviää yhtenä kappaleena, on se ihan ihana ja riittävän käyttökelpoinen (varmuuden vuoksi kuvasin kuitenkin ennen pesemistä). Enempää en voisi toivoakaan, ja ensi kerralla sit parempaa jälkeä. Tykkään niin noista väreistä! Ja lapsukaisesta, jolle hassu mekko sopii kuin nenä päähän.