tiistai 10. helmikuuta 2015

kuvaamisen sietämätön vaikeus

Neulominen on kiehtova harrastus, jota moni neuloja haluaa reflektoida blogin välityksellä. Myös neulebloggaaminen on kiehtova harrastus, joka tarjoaa neulojalle ihan uudenlaisia haasteita. Neulominen itsessään on melko yksinäistä puuhaa, vaikkakin tietysti kivempaa kaverin kanssa, mutta neulebloggaamista on vaikea harrastaa yksin. Kirjoittaminen toki sujuu yksinkin, mutta entä kuvaaminen? Neulebloggaajan paras kaveri on kuvaustaitoinen ja erittäin motivoitunut. Kumman tahansa ominaisuuden puuttuminen aiheuttaa väistämättä jonkinlaisia vaikeuksia, mutta jos valinnanvaraa on, suosittelen panostamaan motivaatioon. Koska kuvaajasta on iloa vain, jos se kuvaa. 


Motivoituneen kuvaajan puutteessa alkaa äkkiä kaivata apuvälineitä kuten jalustaa ja itselaukaisijaa. Monta bloggausta olen lukenut senkin metodin heikkouksista. Uskon kuitenkin, että se peittoaisi mennen tullen tämän, joka on minun ulottuvillani: kännykkäkamera lapsen kädessä. (Järkkäriähän sille ei missään tapauksessa uskalla antaa.) 

"Kulta, kun äiti haluaisi tämän pipon siihen kuvaan, niin että voisitko tulla vähän lähemmäs." 


"Tule nyt ihan oikeasti vähän lähemmäs!" 

Samalla kun pitkämielisinä ja kärsivällisinä motivoidaan ja houkutellaan lasta oikealle kuvausetäisyydelle, ohjeistetaan pitämään kunnolla kiinni kamerasta puhelimesta. Viimeksi se lipsahti hankeen ja kastui sen verran, että pysyi mykkänä kokonaisen vuorokauden. 


Malli/Pattern: Pipa by Veera Välimäki (pesukone huovutti viimevuotisen) 
Lanka/Yarn: Louhittaren Luolan Pohjanneito (Lyijy) 
Puikot/Needles: 3 mm ja 3,5 mm 

Kun etäisyys alkaa olla kohdillaan, saadaan vielä jännittää esimerkiksi sitä, osuiko kohdistus suunnilleen oikein. Tässä osui, mutta useimmissa kuvissa varsinaisesta kohteesta näkyy siivu jommassakummassa laidassa. Tai sitten kamera sattuu tärähtämään juuri kuvanottohetkellä. Värejähän se toistaa joka tapauksessa vain sinnepäin, eikä kuvanlaadustakaan voi olla turhan tarkka. 


Varmuuden vuoksi, ja joskus siksi ettei paikalla ole edes sitä lasta, täytyy yrittää kuvata myös ihan itse. Selfieissä on omat ongelmansa: Kuvakulma on liian lähellä, mikä saa nenän näyttämään valtavalta ja kasvot muutenkin kummallisen kuperilta. Jostain syystä tulee kuvattua alhaaltapäin ja siten myös  katsottua alas, mikä tietysti korostaa kaksoisleukaa, siis niilläkin joilla sellaista ei edes ole. Ja entäs katse? Mihin sitä oikein pitäisi katsoa? Helposti tulee kohdistettua katse suoraan puhelimeen kameraan. Mikä vetää kulmat hieman ryppyyn ja näyttää siltä että kuvaa tässä otan, mistäs sitä pitikään painaa...  


Kameran ohi katsominen taas saa sinut näyttämään hyvässä tapauksessa hieman poissaolevalta. Yleensä kuitenkin hullulta tai humalaiselta. Kohdistusongelmat, joita näköjään esiintyy myös aikuisilla, voivat vahvistaa tätä vaikutelmaa. Kuvia purkaessa kannattaakin sitten unohtaa turha itsekriittisyys ja oikaista siitä, missä aita on matalin. Jotta jotain tulisi edes joskus blogattua. 

14 kommenttia:

Nasti kirjoitti...

Hih, ihan nauratti tätä lukiessa, mainio analyysi neulekuvauksen vaikeudesta! Onneksi on suhteellisen helposti kuvaamaan innostettava puoliso, ilman sitä bloggaamiseni kävisi kovin tylsäksi :)

Tiina kirjoitti...

Hör, mainio postaus! Tää on niin tätä! :D

Minna kirjoitti...

Nasti, onni on sellainen puoliso! Omani kyllä osaa käytellä kameraa, mutta tuo motivaatiopuoli hieman tökkii. Siksipä taisinkin suosittaa panostamaan siihen motivaatiotyyppiin, jos valitsemaan pääsee ;)

Tiina, niin on. Ihan just sitä :)

Ingi kirjoitti...

Kuvissa on aitoutta, aina ei tarvi poseerata! Minun hovikuvaajani eli mieheni ottamat kuvat ovat ihan ok, mutta ainainen huokailu "taasko uusi pusero, eikö sinulla ole niitä jo riittävästi" on kieltämättä väsyttävä. Aina pitää olla puolustuskannalla. Pitäisi varmaan opetella se itselaukaisusysteemi.

Minna kirjoitti...

Ingi, mä en edes osaa poseerata. Joskus olis kiva että kameran takaa vähän ohjeistettaisiin, että ihan pahimmat asennot ja ilmeet jäisivät pois. Tunnistan myös tuon jatkuvan puolustuskannalla olon. Meillä se koskee pääasiassa bloggaamiseen käytettyä aikaa. Kun senkin ajan vois opiskella tai tehdä kotitöitä.

Liina kirjoitti...

I HEAR YOU! Toivottavasti lapsi oppii pian taitavaksi valokuvaajaksi. Siis minun lapseni. Sinun lapsesihan selvästi on jo melko taitava.

Pipo on kuitenkin tosi hieno.

Minna kirjoitti...

Liina, tykkään piposta niin että neulon saman mallin uudelleen jos edelliselle käy jotain. Tosin tästä tykkään niin paljon, että toivottavasti sille ei käy.

Enpä ollutkaan ihan tosissani tullut ajatelleeksi, että lapset voisi kouluttaa tähän hommaan. Enempi ovat olleet kuvaajina hätäratkaisu. Mieluummin kuvaan heitä, tulee kauniimpia kuvia :)

TiinaV kirjoitti...

Hahahaa! Just näin! Puoliso ei suostu kuvaamaan, lapset ehkä juuri ja juuri (jalkoja, jos piti kuvata pipo). Kaiken kukkuraksi kissat hajottivat kameran..
Eteisen iso peili on aina täynnä sormenjälkiä, joten siitäkään ei ole apua.

Minna kirjoitti...

TiinaV, näinpä! Lasten kuvissa perspektiivit ovat usein mielenkiintoisia, eikä kuvaajan kiinnostus välttämättä kohdistu juuri sinne mihin itse toivoisi. Meilläkin ainoa isompi peili on eteisessä, ja eteinen taas niin pieni ja pimeä, ettei sen hyödyntäminen oikein onnistu.

Riitu kirjoitti...

Oi oi, on hankalaa. Etenkin, jos ei halua itse kuvaan ja haluaa muutakin kuvamateriaalia kuin neule omenapuun/tuomen/pihlajan/koivun/marjapensaan oksalla. Hikeä pukkaa yhdistelmä luottomalli + aikaa juuri, kun valaistusolosuhteet ovat otolliset + täsmäsuunnitelma paikan ja rekvisiitan suhteen.

MevrouwWalvis kirjoitti...

Mainioita kuvia ja mainio tarina! Veikkaan että pienellä harjoittelulla lapsesta kehittyy oiva neulekuvaaja. Oma hovikuvaajani (mies) on onneksi kärsivällinen ja ymmärtää ottaa monta kuvaa, malli vaan ei läheskään aina osaa poseerata;)

Minna kirjoitti...

Riitu, valon, kameran ja muiden otollisten olosuhteiden täsmääminen yhteen hetkeen on todella ongelmallista. Myös sellaisen luottomallin löytäminen on hankalaa, kaikki kun eivät halua tulla laitetuksi nettiin naamallaan tai edes takaraivollaan.

MevrouwWalvis, lapsiin täytyy kai toivonsa laittaa tässä asiassa :)

Mertsu kirjoitti...

Mainio postaus! Lopussa kyllä piti vielä tarkistaa, että mikäs tässä olikaan se kuvauksen kohde. Niin tuttua tuo. Puhuva kamerajalusta olis kyllä mainio keksintö. Se voisi sanoa, jos rintaliivien olkain pilkistää tai huivi on niskasta tuhannen rutulla tai päättemätön langanpää on sukeltanut päällipuolelle irvistelemään. Tai yleensäkin silloin, kun kuvattava kohde ei ole kuvassa edukseen. :)

Minna kirjoitti...

Heh, piti rakentaa teksti neulomuksen ympärille vähän vaivihkaa, kun tämä malli on jo niin moneen kertaan toistettu että vaikea keksiä enää uutta sanottavaa. Muutakuin että kauhean käyttökelpoinen asuste. Ja juuri tuollaisia asioita tarkoitin sillä, että kuvaaja voisi myös vähän ohjeistaa! Eihän tuollaisia asioita huomaa, kun ei itseään ulkoapäin näe.