Esikoistytär lauloi viime joulun kuorosesityksissä, ja tartutti pikkusiskoonkin, laulua, jossa "pienten joulukynttilöiden valo loistaa talven hämärään". Ne muuten loistivat kirkkaasti aina helmikuuhun saakka, nämä meidän kaksi kynttilää. Muistan kuinka odotimme bussia päiväkodin lähipysäkillä kolmenkymmenen asteen pakkasessa, kuopus kärryyn vilttien alle topattuna ja nämä kaksi isompaa vyötäröä myöten lumihangessa nolostelematta laulaa luikuttamassa. Emmekä tietenkään olleet pysäkillä keskenämme. Olen tänä jouluna houkutellut esiin samaa heläytystä, mutta turhaan. Ei nappaa. Ihan muita laulavat nämä kaksi keskenään. Kuoro taas ei laulanut missään.
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en päässyt laulua kuulemaan. Olisin mielelläni toiminut tukijoukoissa ja lasten harrastusta tukenut, mutta eipä annettu tilaisuutta. Kyllä tuntuu epäreilulta, mutta kuin mantraa toistelen, että nyt on näin. Se on sellainen voimalause, jonka kuulemma pitäisi auttaa. Ihan oman keittiön pöydän ääressäkin olisin mielelläni fiilistellyt itseäni joulumielelle lapsosten heläytellessä sulosointuja. Kuuntelemisen sijaan oli siirryttävä lukemiseen. Luin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, kun se kirjastossa vastaan sattui. Vessassa luin, kun se laulu on muuttunut kaoottiseksi älämölöksi jonka vain yöuni hetkittäin katkaisee, ja jonnekin sitä on pakoon päästävä. Onneksi löytyi Tuomaan keksimä isäntä minua viihdyttämään ja näyttämään, että kaikkeen sitä ihminen eläessään taipuu. Vaikka kelvollisen makkarakeiton keittämään. Kyllä on ihailtavaa, kun ihminen vielä aikuisiällä uutta opiskelee. Vaikka tietää, että vanhassa vara parempi, niinkuin nyt perunassa, ja muistaa siitä meitäkin muistuttaa. Ettei tarvitsisi kaikenmaailman plokeissa ja feispuukeissa roikkua minunkaan kun voi kirjaan tarttua. Onhan painetun sanan lukeminen sivistävääkin kaiketi.
Kyllä on vielä todettava, että lapsiperheessä on rajoituksensa. Kuten nyt kynttilöiden polttamisessa. Kaunis on elävä tuli, mutta minne sen uskaltaa sytyttää, kun huushollissa riehuvat piltit jotka eivät sääntöjä kunnioita. Kuten nyt vaikka, ettei saa sohvalla hyppiä tai pöydällä maata. Pöydällä makaa luvan kanssa vain joulukinkku. Ja luvatta pikkuinen tytär.
Onneksi löytyy huushollista kätevä isäntä, joka vaimolleen askarteli tällaisen vähän turvallisemman kynttilänpitimen. Jotain kaposta puuviilua siinä on metallipitimeen hyllyiksi laitettu, ja koko komeus kattolistaan ruuvattu. Melkein lasten ulottumattomissa se on, mikäpä nyt täysin olisi, ja kesällä siinä voi pitää vaikka kukkaruukkua. Aika pientä tosin. Jotta loistaa ne pienet joulukynttilät tänäkin jouluna, kun loistamaan pistetään.
Ps. Nyt on näin, mutta ei se mieltä yhtään paremmaksi tee. Vaan kyllä selviää ihminen melkein mistä tahansa, niinkun nyt lumitöistä rivitalon etupihalla. Sitkeä on suomalainen nainen. Miehestä en mene sanomaan yhtään mitään. Mutta sen kyllä sanon, että lukeminen kannattaa aina. Mielensäpahoittajasta on hyvä aloittaa, jos kaipaa suhteellisuudentajua helpostinieltävässä muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti