keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

siinäpä vasta kiltti lapsi

Vanhemman polven kasvattaja ihasteli kanssapuistoilijan jälkikasvua: siinäpä vasta kiltti lapsi! Kertoman mukaan lapsi on varsin vaivaton, oikeissa asioissa omatoiminen, mutta ei pistä vastaan vanhemmilleen ja tekee niin kuin käsketään. Kaikin puolin niin kiltti lapsi. Vaikka tahtoakin kuulemma löytyy, ei lapsi tositilanteessa sano vanhemmilleen vastaan. Ja  kun lähdön aika tuli, se todellakin sujui jouhevasti, ilman vastalauseita.

Tietenkin tämä särähti sieluuni, sillä lasta ihasteltiin nimenomaan kontrastiksi minun kurittomille kakaroilleni, jotka riehuvat ja ovat kovaäänisiä. Sotkevat ruokapöydässä, tappelevat keskenään ja sanovat aikuisille vastaan. Temppuilevat, kiukuttelevat, venyttävät rajoja ja ovat vaativia aikuista kohtaan. Ja saavatpa joskus periksikin, sillä mielestäni hyvää perustelua ei pidä väheksyä vain siksi, että se tulee lapsen suusta. Vanhempana toki loukkaannun, kun minua arvostellaan - kukapa ei? - mutta saadessani kuulla etten koskaan tule saamaan tuota lasta kuriin minä myös hämmennyn. Kuriko on kasvatuksen päämäärä? 

Kehuttaessa kilttiä lasta tuodaan usein esiin lapsen tahto ja uhmakkuus. Että tahtoa löytyy tästäkin lapsesta, ja tämäkin lapsi voisi olla hankala - mutta ei ole. Voisi ajatella että kasvatuksessa kyse on siitä, että vanhemmat määrittelevät lastaan kasvatuksen kautta, mutta suhteessa ulkopuolisiin tarkkailijoihin asetelma on päinvastainen: kyse on siitä, että lapsi määrittelee vanhempansa käytöksellään. Siksi ei riitä, että lapsi on vain kiltti. Kiltin lapsen "hankaluutta" täytyy korostaa, jotta vanhempien onnistuminen kasvattajina käy selväksi.  




Olennainen kysymys tietenkin on, täytyykö ihmislapsen ylipäätään olla kiltti. Kiltteyskin tuntuu merkitsevän eri ihmisille hyvin erilaisia asioita. Minun mielessäni sanalla on hieman negatiivinen kaiku ja se merkitsee pitkälti asioita, joita lapsen ei ole välttämätöntä oppia. Koen myös pärjääväni lasteni kanssa, vaikka he eivät olisikaan kilttejä. Kasvattajana olen neuvotteleva ja annan tilaa lasten näkökulmalle, mikä ehkä merkitsee, että annan heille luvan haastaa itseni. Toki koen usein riittämättömyyttä ja turhautumista, sillä lapset, jotka haastavat vanhempansa ovat joskus aika raskaita elämänkumppaneita. Usein koen myös kanssa-aikuisten reaktioiden kielivän, että kiltteyden ihannointi istuu tiukasti suomalaisessa kansanluonteessa. Ja tämä sosiaalinen ristipaine aiheuttaa tietenkin oman ahdistuksensa.

Mutta tietoisesti olen valintani tehnyt. Ihailen lasteni itsenäisyyttä ja toimintakykyä silloinkin, kun he saattavat minut kasvattajana huonoon valoon. Ja silloin, kun turhautuneena taannun kinaamaan samalla tasolla heidän kanssaan ja saatan ihan itse itseni huonoon valoon. En väitä, etteikö kilttikin lapsi voisi olla itsenäinen ja toimintakykyinen, mutta nämä ominaisuudet eivät tule ensimmäiseksi mieleen kiltteyden käsitettä määritellessä. On eri asia olla kiltti kuin olla kohtelias, reilu, empatiakykyinen ja kyvykäs huolehtimaan niin omasta kuin toisen hyvinvoinnista. En väitä, että kiltti lapsi merkitsisi samaa kuin nujerrettu tahto, mutta yleensä lasta kehutaan kiltiksi juuri silloin, kun hän ei osoita omaa tahtoa. Vaan oletteko koskaan kuulleet kenenkään kehuvan kiltiksi kovaäänistä, reilusti tilaa käyttävää, oman mielipiteensä esiin tuovaa, ehkä sottaistakin lasta?  Ilman muttia?

8 kommenttia:

Liina kirjoitti...

Mahtavaa!

Mä huomaan jopa vähän ärsyyntyväni, kun omaa lastani kehutaan kiltiksi. Sillä:

1. Ei hänen tarvitse olla kiltti, siinä mielessä, että hän tottelee minua mukisematta.
2. Onhan hän toki kiltti, siinä mielessä, että hän ei (käsittääkseni) ole ilkeä - mutta se on hygieniatekijä.
3. Minä en oikeastaan halua, että hän on kiltti. Haluan mieluummin, kuten sinä, että hän haastaa minut. Väittää vastaan, kiukuttelee ja jallittaa ovelasti.

Huomaan välillä jopa, että meillä on mieheni kanssa pieni kasvatusristiriita: mieheni mielestä vanhempia pitää totella.

Minustakin se on joissakin tilanteissa paikallaan, mutta lapseni ei silti ole nähdäkseni täällä tottelemassa minua. Hän on elämässä omaa elämäänsä, ja siihen kuuluu kanssakäyminen ja vuorovaikutus, ei tottelu.

Minna kirjoitti...

:D

Vaikka mä kyllä useinkin toivon että ne tottelis. Edes joskus. Edes rutiininomaisissa asioissa. Edes silloin, kun on joku näkemässä. No, juuri silloinhan ne ei varmasti tottele.

Mutta jaan tuon ajatuksen, että lapset ovat täällä elämässä omaa elämäänsä. Ja että vuorovaikutus on tärkeätä, ja siä kautta lapselle tulee tunne että hän voi itse vaikuttaa asioihin.

Kati kirjoitti...

Mä oon kans monesti miettinyt tuota kiltteyden käsitettä. Mulla kun on kaksi lasta, joista toinen on just sellainen kiltti herranterttu, joka esim. koulussa oikein pinnistelee ollakseen vieläkin kiltimpi ja toinen on sitten siunattu sellaisella annoksella omaa tahtoa ja tarvetta kyseenalaistaa koko maailmankaikkeus, että välillä on tuskaista olla järkevä vanhempi, kun joka ikiseen asiaan on vastauksena tiukkasävyinen miksi ja toteamus, että en mä silti aio tehdä niin kuin sanot.

Mutta kun nuo ovat noiden lasten perusluonteet. Kumpikin on omanlaisensa ihan ilman mun ansiotani tai syytäni. Eikä kumpikaan ole mun laskuissani toista parempi. Puolensa ja puolensa. Ne kiltit (aidosti kiltit siis) ovat niitä maailman rakentajia ja korjaajia ja nuo kyseenalaistajat sitten niitä, jotka vievät asioita eteenpäin ja muuttavat huonoksi näkemiään rakenteita. Kumpiakin tarvitaan.

Sit taas sellainen lapsen kasvattaminen hajuttomaksi ja mauttomaksi ja sillä ylpeileminen. Se on vähän surullista. Ja juu, olisi se kiva, jos ne välillä tottelisivat (mun on pakko kuitenkin sanoa, että myös tuon mun kiltin viilipyttyni sisältä kyllä löytyy lopulta aika teräksinen tahto, mutta se ei juurikaan esittele sitä kuin äidilleen. Ja mä tiedän, että suurin osa ihmisistä ei oikeasti usko tätä, koska tuo on päällepäin silkkaa silkkiä ja pumpulia.)

Nimetön kirjoitti...

Kiitos kun kirjoitit tästä aiheesta (vaikka nautin myös käsityöpostauksistasi)! Minulla on useita lapsia, ja jos liikun kahdestaan jonkin heistä kanssaan, olen useanlainen äiti. Yksi lapsista on perusluonteeltaan kiltti. Rauhallnen, pitkäjänteinen. Nauttii kun asiat sujuvat kitkatta, kaikilla on mukavaa ja sääntöjä noudatetaan, jakaa mielellään kohteliaisuuksia Tämä luonne ei ole kasvatuksen tulos, mutta tämän lapsen kanssa saan pääni päälle sädekehän ja äitipisteitä ropisee, ehkä korostetusti siksi, että mallikansalaisen alku on poika.
Toinen lapsista on samalla kasvatuksella - tai siitä huolimatta - täysin eri maata. olematta ilkeä hän ei täytä kiltin lapsen kriteereitä. Hän nauttii juoksuvauhdista, kovista äänistä, hämmingistä ja pieruhuumorista. Hän ei koe tärkeäksi noudattaa aikatauluja tai pilkunviilaavia sääntöjä kuten "sievää" käytöstä, huutamattomuutta tai jonotusta. Hän haluaa koskea kaikkea, kokeilla kaikkea, kysyä kaikkea, jatkaa mielenkiintoista tekemistä kuuroa leikkien vielä viidennen lähtökehotuksenkin jälkeen. Hänen seurassaan saan pitkiä ja kylmiä katseita (enkä vain minä vaan valitettavasti myös lapseni), ja saan kokea olevani leväperäinen kasvattaja tai jopa aivan hulttio, koskapa ulkopuolelta liimatut (lue kasvatetut) tavat on erityisen vaikea muistaa nk. ihmisten ilmoilla ollessa. Hän ei kiusaa eikä riko, ei loukkaa tahallaan eikä uhmaa uhmaamisen ilosta, mutta saa varmaan varsinkin tiukkanutturaisen kansanosan suunnasta tuhman leiman. Ehkäpä erityisesti juuri siksi, että hän on poika. Voi miten toivoisinkaan että tässä maailmassa olisi hyväksyvää tilaa molemmille, yhtä ihanille lapsille, jotka ovat yhtä k... kelvollisia kansalaisia. (kiltti -sana romukoppaan.)

Minna kirjoitti...

Kati, ihana tuo oivallus, että eri ominaisuuksissa on puolensa ja niitä tarvitaan erilaisiin asioihin. Niinhän se on! Mä olen kokenut - itsekin "kilttinä tyttönä" - että kiltteydestä ei ole mitään hyötyä, mutta se on itselle vahingollista. Avasit uuden näkökulman tähän, ja se on hyvä. Koska vaarana on, että kiltteyden ihannointi vaihtuukin karsastukseksi. Vaikka mitään ominaisuutta ei pitäisi arvottaa.

Toisaalta sitten on sellainen "aito kiltteys", sosiaaliset taidot ja empatiakyky joita joillain tuntuu olevan luonnostaan (vai oppiiko jotkut sen vaan helpommin?). Ja sitten sellainen kasvatettu kiltteys. Jonka päämäärä mun nähdäkseni on lähinnä se, että lapsi on aikuiselle mahdollisimman helppo. Kyseenalaistava ja jatkuvasti aikuista haastava lapsi syö voimia, kuten totesit. Mutta uskon että sen kriittisyyden kautta oppii puolustamaan itseään ja olemaan hyväksymättä asioita jotka eivät ole hyväksyttävissä. Ja sitä kautta elämään hyvää elämää, ja sitä me kaikki kai kuitenkin lapsillemme haluamme.

Nimetön kirjoitti...

"On eri asia olla kiltti kuin olla kohtelias, reilu, empatiakykyinen ja kyvykäs huolehtimaan niin omasta kuin toisen hyvinvoinnista." Tähän on kiteytetty tämä asia aikas kattavasti! Itse näen asian niin, ettei ole kilttejä ja tuhmia tai vaikka viisaita ja tyhmiä. Jokainen on itsensä ja jokainen toimii niin kiltisti kuin tuhmasti kuin viisaasti kuin tyhmästikin. Miten milloinkin.

Mahtaisi elämä olla tylsää, jos kaikki olisivat niitä kilttejä.

Minna kirjoitti...

Anonyymi, hieman mietin, uskallanko kirjoittaa. Toisaalta tällaiset keskustelut ovat ihania, joten hyvä että uskalsin, ja kiitos siis itsellesi :) Konkretisoit hyvin sen, miten lapsen käytös määrittää vanhempaa ulkopuolisten silmissä. Useamman lapsen vanhempana huomaa kuitenkin väkisinkin lasten erilaisuuden. Ja sen, että sillä, miten lapsi on kasvatettu, on loppujen lopuksi melko vähän tekemistä sen kanssa, millainen hän on tai miten hän käyttäytyy.

Tunnistin kovin tuttuja piirteitä noista kuvailuistasi (meillä ollaan myös vauhdikkaita, kovaäänisiä ja tykätään pieruhuumorista ;) ). Olet varmaan oikeassa siinä, että sukupuoli vaikuttaa. Kiltti poika on erityisen hieno juttu, ja toisaalta "tuhma" poika liiankin odotettua. Kiltti tyttö on oletus, "tuhma" tyttö taas erityisen kamala asia.

Ja kun noita asioita miettii, niin huumorintaju, vilkkaus, äänenkäyttö tai tavaroihin koskeminen ei nyt varsinaisesti ole sen kummemmin kilttiä kuin tuhmaakaan. Eli myös lapsille annettu liikkumavara tai sen puute vaikuttaa tulkintoihin, joita lapsista tehdään. Miksi lapsi ei esimerkiksi saisi kaupassa koskea tavaroihin, joihin aikuisetkin saavat koskea? On epäreilua, että lapsen liikkumavara on niin kapea, ja sen ylittäminen tulkitaan "tuhmuudeksi". Mikä johtaa ajattelemaan että kiltteys on pelkkää kontrolliointia. Eikä vain lasten kontrollointia, van myös meidän vanhempien.

Minna kirjoitti...

Toinen anonyymi, niin juuri! Ihmiset ovat niin monenlaisia, ihan samaan aikaankin.

Ja oho, luin viimeisen kommenttini ja totesin että sisäinen sosiologini nosti taas päätään, vaikka tuo loppuajatus vaatisikin hieman hiomista.