kaksi yötä jouluun on

koulutekoinen enkeli 

Harakkalaan laskeutuu joulurauha, 

tai vaihtoehtoisesti pienen flunssan ryydittämä joulustressi. 

Mutta koska jouluillamme on mukavuustakuu, 

ei tässä vaiheessa kannata pahastua negatiivisistakaan fiiliksistä. 

Tänä jouluna en pakerra koulutöiden parissa kuten viime vuonna.

Tänä jouluna aion vain nauttia 

valmiiksi tehdystä työstä. 

Pulkkamäki odottaa,

uusi neuleohje 

ja ihanat, rakkaat ihmiset. 

Sitä toivottua luntakin on saatu, 

ja maailma on niin kirkas ja hyvä!

Hyvää joulua   

loop & loom

Millä lahjoa neulojan lasta? Kummitäti lahjoi omaa tytärtäni Loop & Loom-askartelupaketilla, mikä oli neulojan mielestä erittäin onnistunut idea. Loop & loomit ovat kuulemma kauhean suosittuja kouluikäisten keskuudessa. Pakettiin kuuluu alusta, muovinen virkkuukoukku ja pussillinen pieniä, erivärisiä kumilenkkejä sekä muovisia s-kirjaimen muotoisia pidikkeitä, joilla valmis ranneke kootaan. 

Kumilenkit viritellään alustaan ja silmukoidaan erilaisiksi muodostelmiksi koukun avulla. Yksinkertaisin asettelu valmiiksi "virkattuna" näyttää tältä.  

Minuun itseeni tämä muovinen eleganssi ei oikein iske, mutta on hauska seurata sivusta kun muksut kehittelevät erilaisia väriyhdistelmiä. Meininki on kuin kirjoneulojien kokoontumisajoissa. Esikoululainen oppi rakentamaan alkuasetelman itsenäisesti parilla harjoituskerralla. Tänään pohti, pitikö alusta kääntää kun kuminauhat on pujoteltu pidikkeisiin. Totesi sitten vastausta odottamatta että piti, koska "muutenhan se lähtee purkautumaan kun ensimmäisen lenkin nostaa". Lapsen hahmotuskyky on hämmästyttävä! Se ei nimittäin jokaiselta aikuiseltakaan luonnu. Ketjun rakenteen näkeminen vaatii samaa hahmotuskykyä kuin pitsineuleesta karanneen silmukan tavoittaminen. Itse olen kehittänyt kykyni neulomalla ja paljon, mutta mukulalta se näköjään löytyy luonnostaan. Googlesta löytyy jos jonkinmoista ohjetta erilaisten rannekkeiden tekemiseen (pikkutyttöjen tekemät videot ovat minusta jotenkin hellyttäviä). Täytynee ruveta etsimään monimutkaisempia malleja, jotta saadaan lapselle hieman enemmän haastetta. 

saako toivoa?

Katselin viimevuotista toivelistaani, ja se herätti jonkinmoista reflektoinnin tarvetta. Esimerkiksi kelkan sijasta toivoisin ihan vaan lunta. Ja olisin siitä oikeasti tosi onnellinen. Mutta vaikka kuinka väittäisin oppineeni näkemään olennaisen ja tyytyväni niinkin vähään (oikea talvi! se ei ihan vähän olisikaan!!), niin ihmisellä on taipumus kehittää tarpeita. Tai haluja, sanotaan. Esimerkiksi 

silkkivanutäytteiset peitot (kestohaaveet kehittävät kärsivällisyyttä)  

kilon Cascaden Eco+ -lankaa värissä 'natur' (edelleen Sylvi)
merinovillaiset legginssit
myös keittovillaiset kelpaisivat    

matkapyyhkeen uimahallireissuille - esimerkiksi pellavainen tai joku retkeilyversio 

lapsen käteen sopivat kaakaomukit ulkoilmaherkutteluun

hotelliyö (tai viikonloppu) 

olisivat aika kivat. Joskin useimmat näistä tuntuisivat kaipaavan kaverikseen kirpakkaa talvikeliä, pakkasta ja askelten alla narskuvaa lunta. Ja hotellihuoneen ikkunastakin olisi mukavampi katsella valkeaa talvimaisemaa. Joten saako toivoa? 

piparinleivontaa

Olen todennut, että pipareita leipoessa on päätettävä, aikooko 1) leipoa täydellisiä pipareita, vai 2) järjestää lapsille ohjelmaa. Olen päätynyt jälkimmäiseen, koska täydellisyys, leivonta ja minä emme joka tapauksessa koskaan kohtaa. Ja koska epäilen, että muutaman vuoden kuluttua saan kuitenkin viihdyttää piparisavotalla ainoastaan itseäni. Mutta en kyllä kehu että homma menis kuin stömröössä ja äiti todella hehkuis levollisuutta ja lämpöä yhteisen puuhastelun äärellä. 

Hommahan toteutetaan niin, että edellisenä iltana keitellään iso satsi piparkakkutaikinaa jääkaappiin tekeytymään. Sitten huolehditaan kädet pestyiksi, tukat ponnarille ja koetetaan pitää hermot kurissa kaulintavaiheessa. Varotaan kaulitsemasta kärsimättömille sormille. Annetaan lasten käytellä muotteja. Purraan kieleen silloin, kun tekee mieli puuttua vaikkapa leikkuusuunnitelman epätaloudellisuuteen. Ja muistetaan, että se piparitaikina maistuu kaikkien mielestä paremmalle kuin valmiit piparit. 

Taikinaa pitää olla niin paljon, että jokainen halukas saa tehdä riittävän monta piparia ilman, että kertaalleen lämmennyttä taikinaa tarvitsee ottaa uudelleen kaulittavaksi. Loppu taikina leivotaan sitten seuraavana päivänä. Tai yksin illalla, kaikessa rauhassa. 

tietämisen lyhyt oppimäärä

Malli /Pattern: North Lyme by Woolly Wormdhead

Lanka /Yarn: Uncommon Thread Merino Sport (salty air) 

Puikot /Needles: 3mm, 3,5mm 

Neulominen, kuten mikä tahansa tekeminen, on parhaimmillaan äärettömän antoisaa. Joskus taas tarvitaan tiukkaa tahtoa tai hyviä motivattoreita. Tämä projekti kuuluu noihin jälkimmäisiin. Neulepinta muodostuu neulomatta nostetuista silmukoista, joiden tikuttelu oli jotensakin tylsänpuoleista. Mutta tehtävä oli, koska väri ja tekstuuri. Tykkäsin myös kaksinkertaisesta, lämmittävästä reunasta. Ohjeessa on tarjolla kaksi versiota, sellainen löysänmallinen slouchy ja tämä istuvampi beanie. Tarkoitukseni oli tehdä se toinen. Mutta koska tapanani ei ole lukea ohjetta läpi ennen kuin alan neuloa (tietenkin pitäisi, mutta tekeekö kaikki oikeasti niin?) tajusin vasta puolimatkassa, että siinä pipoon neulotaan hulvattomasti korkeutta, jonka jälkeen silmukoidaan laki kiinni ja viikataan se kirjekuoreksi pipon sisään. Tällä langalla sellainen neuloskerrostuma tuntui jotenkin raskaalta vaihtoehdolta, joten muutin suunnitelmaa lennossa. Istuvampi versio mahtuisi nätisti hupun sisään tai pyöräilykypärän alle. 

No ei tullut varsinaisesti istuva versio. Tuli opettavainen. Ja liian istuva. Piposta tuli hieman liian matala aikuisen päähän - kuten jo neuloessa epäilin. Olisi siis pitänyt luottaa etiäiseen ja neuloa suosiolla oman tuntuman, ei ohjeen väittämän, mukaan. Ei ollut ensimmäinen kerta kun tein saman virheen. Mikähän siinä on, että kokeneena, paljon tehneenäkin, sitä on vaikea luottaa omaan asiantuntijuuteensa? Tästä asiasta kävin saamassa oppia tänä aamuna ihan muihin asioihin liittyen, mutta analogia on  ilmiselvä. Vaikka en ole vielä sellaiseen asiaan törmännyt mitä en olisi oppinut, näen silti vain taitoja, joita minulla ei ole. Ja vaikka tiedän, että tiedän, luulen silti muiden tietävän paremmin joten päättäkööt ne. Asennevamman korjausliike olisi paikallaan. Kysehän on taidoista, joita minulla ei vielä ole. Tai sellaisista joita  on, mutta joita en uskalla käyttää. Mutta miksi ihmeessä. Hyökkääkö tänne ehkä pieni vihainen neulesuunnittelija, jos alan sooloilla omiani?

Ensi kerralla muistan, että tiedän. Ja ellen muista, olkoon kertaus opintojen äiti. Pakko sen joskus on mennä perille. 

älä sulje oveasi joulutontulta

Monessa blogissa alkaa tänään joulukalenteri. Täällä alkaa sellainen, johon osallistuisin, jos joulun alla olisi aikaa. Olen kuitenkin toistaiseksi sidottu tenttikirjoihin, ja stressi näyttää tyypilliseen tapaansa oireilevan innottomutena. Neule on käsissä, mutta ei kiinnosta pätkän vertaa! Onneksi tiedän kokemuksesta, että se on ohimenevää lajia. Eikä parempaa keinoa intomielen kiusoitteluun ole kuin pieni työ ja herkulliset värit. Ehkäpä aloitan yllätyssukat myöhässä. Tai sitten keksin jotain ihan muuta. 

Tässä blogissa ei joulukalenteria avata tänäkään vuonna. Mutta näin joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi avataan viimeinen kuukausi kalenterisarjasta vuodenkierto kaksivuotiaan silmin. Mitä sieltä löytyykään? Jos lasta on uskominen, niin joku, jolla on tuomisina paljo, paljon iloa. 

pipot pienet pehmoiset

Malli/Pattern: VulcanSpy Hat by La Maison Rililie

Lanka/Yarn: Schachenmayr Merino Extra Fine 120

Puikot/Needles: 2,5mm, 3mm, 3,5mm 

Siinä on lapsonen pipa silmillä. Huonosti erottuvat kuvasta lyhennetyin kerroksin muotoillut korvalliset, jotka tietenkin olivat se juttu, mikä sai mallin lennähtämään puikoilleni alta aikayksikön. Tai no, jouduin kipasemaan lankakaupassa ensin, eli meni siihen semmoinen tovi. Ja piti tehdä pipo vain kuopukselle, mutta tulikin tehtyä kaikille kolmelle, koska herkulliset väriyhdistelmät. Pipot ovat samat kuin edellisessä postauksessa, ja kuvatkin otettu samalla kameranvirkaa toimittavalla puhelimella (että mä kaipaan kunnon neulekuvia!). Inspiraationa toimi kottbyn kaunis versio. Itselleni kelpaisi tuollainen rauhallisempi myös. 

Ohjeesta ei ole kuin hyvää sanottavaa, mutta lankavalintaa olisin voinut harkita toisenkin kerran. Ja kolmannen. Pehmoistahan se on, mutta levisi blokatessa aivan järkyttävästi. Päiväkodista on tullut jo valitus poikineen nuorimmaisen piposta joka pyörii päässä. Ja mulle morkkis, koska harmittaa että tuli tehdyksi sellaista, mikä ei sitten ihan kuitenkaan. Jostain syystä koin tarpeelliseksi investoida sellaisiim muovisiin tupsuvempaimiin, ja tytöt tekivät tupsut pipoihinsa ihan itse, tuo kolmevuotiaskin. Haastavinta oli saada kaikki kolme myssyä kuvaan samaan aikaan. Ja muuten myös erikseen. 

pipon pingotusta

 Mulla on ollut aina jonkinasteisia ongelmia päänlämmittimien saattamisessa lopulliseen muotoonsa. Olen kyllä ollut tietoinen erilaisista mahdollisuuksista: pipon voi pingottaa esimerkiksi ilmapallon päällä, ja baskerin taas saa muotoonsa sopivankokoisen lautasen avulla. Kuitenkin olen lähes aina kuivattanut valmiin päänlämmittimet tasossa. Lopputulokseen en aina ole ollut tyytyväinen. Vaikka olisi fiksuinta testata blokkaamisen vaikutusta samaan mallikappaleeseen, on "vanhaan" työhön palaaminen jotensakin tympeää. Niinpä päädyin testaamaan uutta tapaa neulottuani tyttärille talvipipot. Kuva on otettu pipojen kuivuttua. 

 

Mitä tästä opimme? Ainakin huomioimaan lisävinkit, joista olin tietoinen, mutta viis veisasin. Ellei halua venyttää päähineen alareunaa, kannattaa se harsia apulangalla. Laiskuuksissani jätin sen tekemättä, sillä pallot mahtuivat pipojen sisälle kokonaan niin ettei alareunan resori venynyt blokkaamisen aikana. Johtuiko sitten siitä vai liekö langan ominaisuus, mutta pipojen koko kasvoi operaatiossa reilusti. Taidan pistää langan piikkiin, sillä neulos rentoutui ja venyi niin pituutta kuin leveyttäkin. Pipot kuitenkin pingottuivat kauniisti pyöreiksi kuten toivoinkin, ja pääsivät myös käyttöön. Ne eivät kuitenkaan istu tavalla, jota jokainen äiti, päiväkodin täti ja luultavasti lapsikin vaatii. Silmille valuva, päässä pyörivä pipo sijoittuu nimittäin kärkisijoille leikkivän lapsen inhokkilistalla. Nähtäväksi jää, kuka meistä harmistuu tilanteeseen ensimmäisenä, ja miten ongelma ratkaistaan.

ihan pimeetä

Ihan pimeetä. Muistuttaa epäilyttävästi viimevuotista. Ai mitä? Kyseessä on tietenkin marraskuu sarjassamme vuodenkierto kaksivuotiaan silmin. Ei kai se viimevuotinen vain aio tulla takaisin...? 

yhden pipon tarina

 Malli/Pattern: Slable by Woolly Wormhead

Puikot/Needles: 3 mm, resori 2,5 mm

Lanka/Yarn: Knitlob's Lair Väinämöinen (ehkäpä lyijy?) 

Helmikuussa postailin junassa mukanani olleesta reissuneuleesta, mutta sen kuvaaminen sitten jäi. Syyn taisi olla hienoinen pettymys valmiiseen työhön. Ihastuin mallikuvien sinapinkeltaiseen siroon helmineuleen ja palmikon yhdistelmään - kaunis malli ohuesta langasta. Mallin salmiakinmuotoinen kuvio syntyy rinnakkaisista ja päällekkäisistä palmikoista, joiden neulominen tuntui lopputulokseen nähden turhan kimurantilta. Ehkä siksi, että siitä ei tullutkaan niin hieno. Mutta tulipahan tehtyä. Jätin odottamaan lopullista tuomiota.

Syyslomalle lähtiessä halusin mukaan ohuen pipon, ja muistin että tämähän on valmiina. Pipo tuntui istuvan päähän ihan mukavasti, lämmittää riittävästi jopa muutamassa pakkasasteessa ja pitkänä, löysänä mallina on aseteltavissa monin tavoin. Eli ihan just sitä, mistä tykkään. Siinä määrin, että pyysin lasta kuvaisassistentiksi. Tai siis kuvaajaksi. Ja aloin selailla ravelrya mielessäni alpakkainen versio samaisesta mallista. Tai ehkei sittenkään toistamiseen noita palmikonkiertoja... 

Kun näin lapsen takaapäin ottaman kuvan tajusin, mikä mättää. Sehän on aivan kummallinen mytty! Missä on mallikuvien ovaalinmuotoinen linjakkuus? Lankani taitaa olla laskeutuvuudeltaan aivan eri tyyppiä kuin niiden kauniiden kuvien pipoissa käytetyt langat. Vai onko vika jälkitäissä? Olisiko syytä panostaa kaikki liikenevä blokkaamiseen ja keksiä pistämätön metodi pipon viimeistelyyn...?

neulekoukku

Päätimme viettää syysloman Suomen kenties ainoassa kolkassa, josta löytyy lunta lokakuussa. Sananmukaisesti: ei tarvitse ajaa kuin kymmenen kilometriä kohti sivistystä, kun tienvieret paistavat paljaina. Täällä nyt ilmoja ihmetellään. Puetaan mainosbuffeja (tiedättehän ne apinankuvilla varustetut kirkkaanvihreät?) kypärämyssyiksi raitasten kevätpipojen alle ja jännitetään, mahtaako sää lauhtua niin, että toppavaatteissa tulee kuuma. Ja märkä. Pelkät kevätpäähineet pakannut äiti nimittäin kompensoi vahinkoa jättämällä vastaavasti välikausihaalarit matkasta. 

Koneen ääressä äiti toki kökkii - kiitokset vain tädille, joka mahdollistaa työrauhan ottamalla vastuun jälkikasvusta. Vielä jaksaa, muttei onneksi tarvitse jaksaa kauaa. Kesällä poksahtanutta selkää, joka autoilusta tai vieraasta nukkumasijasta ärtyi, äiti hoivailee särkylääkkeillä, ainoalla mahdollisella jumppaliikkeellä (lankku, sillä kuminauha jäi kotiin ja lähimpään kuminauhakauppaan on liian monta kymentä kilometriä ajettavaksi kipeällä selällä), villaisella selänlämmittimellä ja makaamalla selällään kovalla puuattialla. Viimeisin on suosikki. Korvaa myös päiväunet. 

Yhtään neuletta ei äidillä ole mukana. Jäi lähtötohinassa pakkaamatta. Saattoi jopa tulla ajateltua, että mitään käsitöitä matkassa tarvitse, kun automatkakin menee ratin takana eikä kädet töitä vailla  pelkääjän paikalla. Mutta mitä kertoo se, että ruokakaupassa tuli hypisteltyä sinapinkeltaista nallelankaa ja pohdittua, saisko puikot lainaksi ja ehtisikö neuloa työn pois lainapuikoilta ennen kotiinlähtöä? Koukussa ollaan.   

erilainen viikonloppu

 

En tiedä miten reissua tulisi luonnehtia, mutta tulipa tehtyä. 

Ja saatanpa tehdä uudelleenkin.

Kaikki ei tietenkään mennyt niinkuin stömrössä, mutta ainakin opin, mistä itse pidän: 

rauhallisista aamuista 

kiireettömästä kävelemisestä 

säännöllisistä ruoka-ajoista 

metsän kuuntelemisesta 

jutustelusta 

suopursun tuoksusta

jalkojen upottamisesta kylmään jokiveteen kävelyn jälkeen

ja anopin neulomista villasukista. 

Ne ovatkin katoava luonnonvara nykyään.

lokakuu

Sarjamme vuodenkierto kaksivuotiaan silmin on edennyt lokakuuhun. Olen hieman järkyttynyt siitä. Kohta ollaan marraskuussa, jolloin on kulunut vuosi siitä kun tämän kalenterin käteeni sain. Mihin se oikein on kulunut? Muistan loputtoman marraskuun joka jatkui kevääseen saakka, kaikki muu onkin jonkinlaisessa ehtimisen pyörteessä. Mihinkään en ole jaksanut keskittyä, ja koko ajan on tuntunut olevan kiire. Juuri muuta ei ole ajatuksiini mahtunut kuin opiskelu. Ei kovin hyvä selviytymistaktiikka, sanoisin.

Mutta olen myös oppinut paljon. Tämän yhden keskikokoisen graduprojektin aikana varmaan enemmän kuin kaikkina aiempina yliopistovuosinani. Itseäni rohkaistakseni sanon, että olen melkein valmis. Pian saan ryhtyä johonkin muuhun. Haaveena olisi ommella lapselle villakangastakki. Jossain männävuosien lasten Ottobressa oli duffelin kaava, ehkä sellainen. Tai jos viimein neuloisi sen Sylvin. 

Tai ehkä vain ottaisi pienen hetken ja rauhoittuisi. Tehdä ehtii myöhemminkin.

syyskuu

 

Ehti kulua viikko ennenkuin tajusin, että syyskuu! Kaksivuotiaan kalentrerisarjani jäi melkein kesken, koska en huomannut kuunvaihdetta. Se meni ohi, vaikka joka päivä pysähdyn keittiön seinäkalenterin ääreen lietsomaan paniikkia. Että töitä! Kiire! Kirjoittaa!!! Silti syksy pääsi salakavalasti yllättämään. Vaikka kelit ovat lämpimät, on täällä syksyn värit. Ja tuoksut. Ja yliopiston kirjaston piha niin täynnä polkupyöriä, ettei oma meinaa mahtua sekaan. Myönnän, että vähän jo taisteluväsymys alkaa vaivata. Tai paljon. Mutta nautin tästä silti, sillä tekeminen on yllättävän kivaa kuin sen makun pääsee. Ja uskallan jo kuvitella, että valmistakin tulee. Ei tämä niin paljon neulomisesta eroa tämä kirjoittaminen. Sana kerrallaan.   

"sä voit laittaa sen blogiin"

Koululainen tiedusteli eräänä päivänä kotiin tultuaan onko meillä hamahelmiä. Sellaisia isoja löytyy,  mihin tarvit? No hän voisi tehdä toisenkin krokotiilin, mutta pitäis olla pieniä helmiä. Ensimmäisen krokotiilin lahjoitti minulle. Älyttömän hieno, mutta ei kuulemma yhtään vaikea: vain neljäkymmentä helmeä, ja kaksi silmien väristä ja kaksitoista jalkojen. Mihin minä sen laittaisin, mietin ääneen. "Sä voit laittaa sen blogiin", kuului vastaus. 

elokuun illat, järjen ne vie

 

Kiireet eivät kulu, mutta sarjassa vuodenkierto kaksivuotiaan silmin sukellamme silti syksyyn. Ja syksy, sehän kuulostaa suorastaan lohdulliselta! Omenantuoksulta, tihkusateelta, kuulaudelta, joka armahtaa parhaillaankin jatkuvalta helteeltä. Ja otsikon mukaisilta illoiltakin se tietysti kuulostaa. Niitä odotellen, ja kiireiden suhteen ihmettä toivoen. Yhden mekon olen kesän aikana ommellut. Enkä väitä, ettei neuleitakin olisi valmistunut. Mutta siitä tietää olevansa hieman stressaantunut, ettei jaksa innostua seuraavasta.

heinäkuu

Jos talvi oli leuto ja sateinen, on kesä kylmä ja vetinen. Minnehän ne neljä vuodenaikaa ovat kadonneet? 

Kaksivuotiaan askartelema heinäkuu tarjoilee kuitenkin perhosten kepeyttä. 

 Ainoat perhosen tapaiset, jotka minä olen onnistunut tänä kesänä näkemään, ovat leikkipuiston puut harsoonsa kietoneet tuomenkehrääjien toukat. 

Täytyy kyllä todeta, etteivät kaikki haikaile helteiden perään. Jotkut nimittäin nauttivat sateessa kävelystä ja hengittämisen keveydestä. Sateenvarjon alta kurkistelusta, kumisaappaista ja sen sellaisesta. Hieman ovat ehkä huolissaan siitä, kasvavatko mustikat nyt suuriksi ja vetisiksi. Mutta kantapaikasta löytynee tänä vuonna kanttarelleja. Jotka paistetaan heti valurautapannussa voin ja sipulin kera. 

Tosin tänä kesänä ei ehkä ehdi mustikkametsiin tai sieneen. 

Tänä kesänä on muita asioita, 

jotka eivät liity kesään

perhosiin

tai sään oikkuihin. 

Joista on kepeys kaukana. 

Palataan, kunhan on kiireellisimmät selätetty!  

nopeasti hiekkalaatikon laidalta

Tuunaus on kaameimpia tietämiäni sanoja joita ihan yleisesti käytetään, joten käytänpä minäkin sitä tämän kerran. Nyt olen nimittäin tuunannut. Ikinä enää en suostu niin sanomaan, täytyy keksiä jotain muuta. Tällaiset pöksyt tuunasin. Tyttären ostohousujen lahkeissa on kumilankarypytys, ja halusin itsellenikin sellaiset. Taas osoittautuivat ennakkoluulot pahemmiksi kuin homma itsessään, oli nimittäin hyvin yksinkertainen homma ainakin tällä materiaalilla. Kangas on paksua, alunperin ehkä rouheaakin, mutta käytössä kivasti pehmennyttä pellavaa. Puolasin kumilankaa kiristäen rullalta juoksevaa lankaa hieman sormella, ihan tehdasasetuksilla ompelin, ja kangas rypyttyi kivasti.

Lähtötilanteessa mulla oli tällaiset hieman väljäksi käyneet, vaikka sinänsä ihan kivat pökät. Tai makunsa kullakin; minä tykkään. Olen kulkenut näissä jo neljättä kesää, mutta nyt ne kaipasivat ainakin kavennusta. Kangaskin on melko kulunut haaroista. Kavensin niitä leikkaamalla saumat ja ompelemalla ne uudelleen. Leveydestä lähti noin 5 cm. Lahkeille tein sitten isomman muutoksen. Vyötäröllä oli erillisestä kappaleesta ommeltu kuminauhakuja valmiina. Kokosin sen alkuperäiseen muotoonsa, kulahtaneen kuminauhan vaihdoin uuteen.

Tällaiseen käyttöönhän mä nämä halusin. Sen verran tuotekehittelyä voisin seuraavaan versioon ajatella, että rypytysosan ompelisi erillisestä kappaleesta. Nyt lahkeet pussittavat melko lailla. Tekisin lahkeista myös hieman pidemmät. Rypytys myös syö jonkin verran pituutta, joten vaikka mittasin halutun mitan ja lisäsin 5 cm rypytysvaraa, olisi saanut olla toinen viis'senttiä lisää. Mutta mistäs mä sen olisi voinut tietää. Tuunattavaksi ei pöksyjä enää ole, mutta sopiva pala pellavakangasta löytyisi, ja Joka tyypion kaavakirja. Jos sovitaan, että kunhan käsillä oleva kirjoitustyö on valmis, saan hyvällä omallatunnolla istua koneiden ääressä yksien pöksyjen verran? 

takaisin satulaan

Saumuri, jonka kovalla tohinalla syksyllä hommasin, on viettänyt melko tarkalleen puoli vuotta kaapin kätkössä. Melko mukavan majan se oli sinne tehnytkin. Oli melkein tekemätön paikka saada se sieltä ulos. Pellavapärtö ompelupöydän kulmalla kuitenkin todistaa, että minä tein sen! Puolustuksekseni on kyllä sanottava, että laiska en ole ollut. Olen vain keskittynyt intensiivisesti muihin asioihin.

Kesähousupulan pikapaikkaus on täällä meneillään. Kyse on kierrätysompelusta, mikä on itselleni uusi juttu. Materiaali tosin löytyi ihan omasta kaapista. Pellavaa on paininjalan alla, ja virtuaalisten ompeluseurojen innostamana päätin kokeilla kumilankaa alalankana. Se onnistui yli odotusten, vaikka yhden muovipuolan onnistuinkin halkaisemaan kumilankaa puolatessani. Mutta kannatti, sen verran ihastuneesti tyttäret huokailivat lopputulokselle.

minikasvihuone

Mies järkkäili meille tällaisen köyhän miehen version. Hylly on nikkaroitu mittojen mukaan tuohon takapihan nurkkaan ja perustettu muutaman tiilen päälle. Seininä toimii paksu muovi. Avausmekanismi niinkin yksinkertainen, että etuseinä on kiinnitetty lautaan, joka nostetaan maahan tuolta kasvihuoneen "katolta".

 

Kasvatettavaa on vasta ylähyllyllä. Viikon koekäyttö on todistanut, että kasvihuone toimii paremmin kuin minun muistini. Jaa niitä pitää muistaa kastellakin...? Basilika, oregano ja timjami voivat toistaiseksi hyvin. Ruohosipulilla on vähän vaikeuksia itsensä kanssa.

puhalluskukkia

Puhalluskukka viime kesältä.

Ei mulla tähdellisempää asiaa vielä tässä vaiheessa. Pyörälenkillä opin aivan uuden termin: tienvarsi oli täynnään puhalluskukkia.  

(Raitaurakka alkaa olla loppusuoralla. Päädyin sitten konventionaalisempaan ratkaisuun. Epäusko alkaa haihtua. Siitä saattaa tulla peräti käyttövaate.)

kesäkuu

Vuodenkierto kaksivuotiaan silmin, kuvassa (kuulemma) tähti itse siskonsa kanssa. 

Mutta kumpi on kumpi, ja mitä ne tekevät? 

...

 

Keksin, mikä siinä mättää, ainakin osittain. Käänsin nuo raitavärit toisin päin. Neuloin suoraan neuleelta toiselle, mikä on mielestäni vaivattomin tapa toteuttaa tällainen melko turhauttava purkamis- ja uudelleenneulomisprosessi. Neulepinnasta näkee, että purkulankaa on neulottu, mutta toivottavasti pingotus pelastaa. Epäilys lopputuloksen käyttökelpoisuudesta kalvaa edelleen. Pohdin, neulonko ohjeen mukaan ihan kokemuksen vuoksi - silläkin uhalla, että tuollainen edestä avoin malli jää käyttämättä, eikä helman epäsymmetrisyyskään välttämättä toimi. Vai muokkaanko tavallisemmaksi, koska epäilen että suorin helmoin, nappilistalla varuistettuna lopputulos saattaa olla käyttökelpoisempi. Tosin paremmat vyötärömuotoilut olisi siihen ratkaisuun pitänyt tehdä, enkä enää taida jaksaa purkaa. 

Tämä innostuksen puute alkaa pikkuhiljaa huolettaa. Miksi kaikki tuntuu niin mitäänsanomattomalta? Onko mun kipinä lopullisesti hukassa, vai onko pitkäjänteisyys nyt vain niin kovalla käytöllä, ettei tahdo riittää neulehommiin. Ehkä ompeleminen auttaisi. Jotain pientä nopeasti valmiiksi heti?

tilataidetta patiolla

Kesän parhaita juttuja? Saippuakuplat, polkupyöräily, puissa kiipeily tietenkin. Paljain jaloin kävely. Pitkät valoista illat ja se, että kaverit tavoittaa helposti koska kaikki ovat koko ajan pihalla. Katuliidut ovat myös aika pop. Ostimme viime keväänä saavillisen erivärisiä liituja. Koko kesän portaillamme oli pakasterasiassa pieni käsivarasto. Ja pihatiemme kirjavaksi koristeltu.

Hieman jännitin naapureiden reaktiota näihin tilataidenteoksiin. Vaikka katuliiduthan eivät sotke juuri muuta kuin piirtäjän sormia, ja kuvat huuhtoutuvat pois sateen mukana. Onneksi sanomista ei tullut, vaikka kuvat ulottuivat kyllä melko kauas kotioveltamme.

Tänä kesänä uusiksi.

...

Käykö teille koskaan niin, että hyvältä tuntunut idea muuttuu toteutusvaiheessa epämääräiseksi ja menettää hohtonsa? Että neulepinnaksi muotoutuminen saa vyyhdeillä houkutelleet värit latistumaan tai muuttumaan tunkkaisiksi? Että malli vaikutti hauskalta, mutta onko se sittenkään kovin käyttökelpoinen.

No, mulle kävi juuri niin. Neulon loppuun kuitenkin, koska tämä kortti on pakko nähdä käännettynä. 

äitienpäivä

Tämä päivä alkaa olla pulkassa, mutta ei se mitään. 

Äiti on tärkeä joka päivä. 

neulebloggaajan lapsiarkea

"Haluutko hei ottaa kuvia äitin puhelimella?" 
 

Malli/Pattern: Hay cardigan by Veera Välimäki

Lanka/Yarn: Tosh merino light (well water)

Puikot/Needles: 3,5mm, resorit 3mm

Yritätkö kattoa ettei sormet mee sen kameran linssin eteen, siinä äskeisessä kuvassa oli vaan sun sormi. Ja tähtäätkö vähän enemmän tänne, niinku mua. Sillai että näkyy tää villatakki, kun äiti oikeestaan haluais kuvia just tästä takista. Niin tästä minkä neuloin pääsiäisenä. Mikä on roikkunut ravelryjonossa niin pitkään että poistinkin sen sieltä. Nyt vaan keksin että tää vois olla hyvä malli tällaseen pienen kevyen takin tarpeeseen, ja saisin neulottua pois ne kolme vyyhtiä joita oon marinoinut varmaan kaks vuotta jo. Tai kolme. Aloin sitten epäillä ettei ne riitä, ja hain neljännen varalle. Kolmesta jäi sit pari pientä nöttöstä tähteeksi. Sen neljännen palautan ensi viikolla.  

 Ootas nyt  mä vähän oikaisen tätä helmaa. Pitäis oikeestaan kuvata mekon kanssa, kun siten tää olis parhaimmillaan. (Pitäisköhän oikeesti opetella stailaamaan blogikuvat?) Neuloessa kyllä kuvittelin että tästä tulis pidempi, mutta hyvä tää on näinkin. Tää pituus toimii mekkojen ja hameiden kanssa. Mun makuun vaan on farkkujen kanssa liian lyhyt. Kun tuntuu, että nykyään mun paidanhelman pitäis ylettää ainakin polviin, että se peittäis riittävästi. Niin että jos olisin tajunnut että siitä tulee näin lyhyt, olisin neulonut pituutta enemmän. Onneksi en tajunnut, koska olisin varmaan neulonut liikaa. Mutta luultavasti en riittävästi. Mun kropalle neuleen on oltava riittävän lyhyt tai riittävän pitkä, ja se tuntuu menevän niin, ettei mulla rohkeus riitä ensimmäisen eikä kärsivällisyys jälkimmäiseen. Ja kato toi alin nappikin osu kiireessä vähän liian ylös, kun pikasesti ennen ulos lähtöä ompelin. Noi liepeet näyttää nyt ihan eri mittasilta. Ei ne oikeesti oo. Mut mä korjaan ton napin ja otetaan sit paremmat kuvat. 

Hyvä tästä kuitenkin tuli. Mielelläni käytän. Ja ihanasta väristä nautin. Kiva oli neuloakin. Ohjeessa on ilmeisesti virheitä (ainakin suunnittelijan nimi väärin!), mutta en niitä edes huomannut, koska tapanani ei ole nykyään kauheasti laskea silmukoita tällaisessa yksinkertaisessa mallissa, jossa silmukkamäärät eivät vaikuta mallineuleeseen. Ja kun säädin vielä vähän kahden koon välillä, koska neuletiehyteni oli suurempi kuin ohjeessa. Takki neulottiin alhaalta ylös, jota olen nyt tehnyt aika riittävästi ottaen huomioon ettei se ihan lempikonsepti ole. Mutta tulipa samalla tarkistettua, että hihaohjeeni oli oikein ajateltu ja toimii. Tämä istuu lisäksi paremmin tuosta kainalon alta, eli Acerissa oli tosiaan joku kumma bugi suhteessa mun kroppaan. Nappilista tässä kyllä aukeilee hassusti, ja ehkä olis voinut neuloa muutaman lyhennetyn kerroksen tekemään lisätilaa rinnoille. Mutta hei, mähän olen alkanut harrastaa liikuntaa taas ihan intensiteetillä, joten ehkä mä en kohta tarvitse sitä lisätilaa! (Buahhahhaa...)

Annas nyt se puhelin äitille, ehdit vielä pyöräillä vähän ennekuin mennään sisälle syömään. 

ansa ja lapanen

Lapseni toi valmiita käsitöitä koulusta, ja hämmästytti minut todenteolla. Taas kerran, että sikäli ei pitäisi enää jaksaa hämmästyä. Mutta ovat ne vaan niin taitavia nykyään! Uskaltaisin nimittäin väittää, etten itse ole ekaluokkalaisena tehnyt yhtä vaativia käsitöitä. Toisaalta minusta tuntuu, että moneen muuhunkin asiaan tutustutaan nykyään aikaisemmin kuin minun kouluaikoinani. Esimerkiksi eput kirjoittavat jo kaunoa (vai onko se tekstausta nykyään?) isoin alkukirjaimin, pistein ja pilkuin, ja kertolaskuakin ovat kai kokeilleet. Meille se tuli muistaakseni vasta pari vuotta myöhemmin. Ja ensaimmäinen vuosi raapustettiin vain tikkukirjaimia.

Lapasessa on käytetty sormivirkkausta. Alemman kuvan kaveri on Pikkumetsän aapisessa seikkaileva  Ansa-orava.  

toukokuu

Sarjassamme vuodenkierto kaksivuotiaan silmin on siman ja ilmapallojen aika. Niitä onkin poksunut aikalailla eilen ja tänään. Munkkeja, simaa ja serpentiiniä on myös riittänyt. Raekuurot sen sijaan ovat jääneet vähäisiksi. Varsin onnistuneeksi vapuksi väittäisin. 

kevätpipoja

 

Malli/Pattern: Raituli by Marja Suomela

Lanka/Yarn: Cascade Heritage silk

Puikot/Needles: 3mm, resori 2,5mm

 

On ollut jostain syystä kovin kiirus. Tai siitä kiireestäkään tiedä. Mutta koneen avattuani olen mieluummi avannut gradutiedoston kuin blogin. Erittäin kummallista. Tai ehkä ei sittenkään.

Iltapuhteinani olen kyllä neulonut. Muutamia kevätpipoja olen saanut valmiiksi. Söpöimmästä päästä ovat nämä pinkin ja pinkin raidan yhdistelmät. En osannut päättää kumpaa käytän pohjavärinä, joten tein kaksi versiota. Lapsi ja lapsen isä valitsivat omaan käyttöön hempeämmän version.
 

Reippaampi värikombinaatio päätyneee erään toisen suloisen pikkutytön synttärilahjapakettiin. Neuloin pipoihin pituutta inasen enemmän kuin ohje suosittaa, ja niistä tuli sitten inasen liian isoja. Mutta jospa se menisi kasvunvarasta. En ilmeisesti pääse irti mieltymyksestäni löysiin, takaraivolla roikkuviin pipoihin. Pienten menossa sellaiset tahtovat kuitenkin olla vähän hankalia. Raidat neuloin neljä kerrosta korkeiksi koska pakkomielle. Raitojen vaan kuuluu olla neljä kerrosta korkeita.

 

Tällä neidillä oli piponsa suhteen mielestäni omituinen väritoive: "sellainen tohveenvärinen ja sitten pinkki siihen". Vielä omituisempaa oli, että varastoistani löytyi juuri oikeanvärisiä lankoja. Neuloessa värit näyttivät edelleen oudoilta, mutta nähtyäni pipon muutaman kerran luonnossa jouduin toteamaan, että lapsen visio oli pistämätön. Pipo sopii hänelle hyvin, ja värityksessä on itseasiassa jotain marimekkomaista. Ehkä niillä on joskus ollut mallistossa raitapaita samantyyppisellä värityksellä.

pitkäperjantai

Vinkasen vaan, että hengissä ollaan. Vähän ylityöllistettyjä, omaan osaamattomuuteen turhautuneita ja epäkypsiä vain. Noiden edellämainittujen ongelmien suhteen nimittäin. Ja vähän myös vertaistukea saaneita. Joten eivät asiat aivan vallan huonosti ole kuitenkaan. Mutta voivat pidättäytyä tällä tolalla vielä tovosen. Kehitämme sitkeyttä.

Kuva siis valehtelee paremmin kuin tuhat sanaa. Rairuohotkin hoiti päiväkoti.

äidin ja tyttären kännykkäpussi

 

Tyhjensin kuvia puhelimestani ja löysin tällaisen jakamatta jääneen helmen. 

Oikealla kännykkäpussi, jonka ompelin viime syksynä, kun koulunsa aloittanut sai oman puhelimen. Tein pari prototyyppiä, tässä oli ilmeisesti paras kuosi koska tämä on päätynyt käyttöön. Lakanatyyppinen peruspuuvilla on nättiä muttei erityisen käytönkestävää, ja kaavakin vaatisi hieman hiomista. Ihan vaan itselle muistiin. Josko sitä jaksaisi ommella muutaman lisää.

Vasemmalla on viisivuotiaan omin käsin nitoma paperiversio, jonka sisällä muuten kuvanottohetkellä on puhelin. Olen hämmästynyt tuon lapsen askarrelmista. Tulokset olisivat luultavasti vielä hämmästyttävämpiä, jos se osaisi käyttää neulepuikkoja tai ompelukonetta. Tällä hetkellä repertuaari kattaa kaiken, mitä voi saada kasaan paperista, liimasta, teipistä ja niiteistä: kännykkäpussin lisäksi se on tehnyt ainakin noita-akan hatun, tieto-koneen ja balettitossut. Jotka yhdessä siskon kanssa puettiin jalkaankin. Nauhoja ei saanut rusetille, mutta ne teipattiin nilkkoihin.