En ole viettänyt hiljaiseloa vaan päänsisäinen lama vaivaa. Ja sen kun höystää kiirellä, opiskeluahdistuksella ja sairastavilla lapsilla saa muuten aikaiseksi melkosen karvaan sopan! Siinä jää moni asia toistensa jalkoihin. Valmiiden töiden blogiin saattaminenkin tuntuu nyt niin työläältä, että jätetään väliin se valmistunut, se puikoilla oleva ja se oma tupsukkaanikin. Palaan niihin myöhemmin. Tässä mallitilkun verran sitä, joka on suunnitelmissa. Palaan siihenkin. Kunhan herään tästä koomasta.
torstai 31. tammikuuta 2013
torstai 24. tammikuuta 2013
siilin pesä
Esikoisen päiväkerhossa - silloin aikanaan - askarreltiin paljon. Joskus kotiutuvat työt olivat vaatineet useamman kerhokerran valmistuakseen, ja saivat minut hämmästelemään, miten tuollaisesta kolmi-nelivuotiaasta kaivettiinkin moinen pitkäjänteisyys. Vaikka kokopäiväkotiäitiys oli välillä melko uuvuttavaa, kaipaan monesti niitä aikoja. Mitä lie sitten kaipaankaan: pieniä tyttösiäni, arjen omaehtoisuutta ja tietynlaista sujuvuutta, pientä elinpiiriä joka ei ulottunut juuri kauemmas kuin minne jaksoin lapseni kantaa (olimme kantoliinailijoita). Tai he itse jaksoivat kävellä.
Niitä pienten kättentöitä kaipaan myös. Päiväkodista niitä kotiutuu paljon harvemmin kuin kerhosta, mikä on mielestäni vähän sääli. Oman työn kotiintuomiseen liittyy niin hurjasti intoa ja ylpeyttä. Kirppu halusi pitää päiväkodissa askartelemaansa siilinpesää topparukkasissaan koko kotimatkan ajan. Kotona jokainen työvaihe piti selittää juurta jaksaen, kertoa kuka auttoi ja missä kohdassa, ja miten itse osasi liimata tai sai käyttää saksia. Mistä mikäkin on tehty ja miten se oli ihan helppoa hänelle. Että silkkipaperista lehdet, pesä maitopurkista, ja piikeiksi haettiin tikkuja ulkoa. Siili on tehty paperimassasta. (Ehdin muuten epäillä että lihapullasta.)
Ehkä se, mitä kaipaan, liittyykin noihin käsitöitä koskeviin innostuksen hetkiin. Lapsen kykyä luottaa taitoihinsa ja olla varauksettoman tyytyväinen aikaansaannoksiinsa ei voi kuin kadehtia. Lienenkö ainoa aikuinen, jolla ne vilpittömät onnistumisen kokemuksen hetket ovat turhan harvassa.
torstai 17. tammikuuta 2013
tunnustan
Pelin henki on seuraava:
- kiitä tunnustuksen antajaa ja linkitä hänen
bloginsa
- valitse viisi (5) ihanaa blogia, joilla on alle
200 lukijaa, kerro tunnustuksesta jättämällä kommentit kyseisiin
blogeihin
- toivo, että bloggaajat, joille jätit
tunnustuksen, antavat sen eteenpäin
Minä sain tunnustuksen Katilta, joka pitää blogia nimeltä Kirahville kaulahuivi, joka on nimi, jota olen monasti kadehtinut. Kuten taannoin totesin, nimet ja otsikot ovat heikkouteni. Minkä tunnustan. Ja Katia kiitän.
Seuraavaksi täytyy tunnustaa tekninen heikkouteni, sillä blogeja luetaan sen verran monen kanavan kautta etten tiedä mistä voin olla varma blogin lukijamääristä. Kai sekin tieto jostain olisi utsittavissa, mutten osaa. Joten älkää teilatko, jos jollain blogilla on enemmän lukijoita. Muuten yhtä lukuunottamatta näissä kaikissa neulotaan!
Valaan villapaita, villamyssyjä, -takkeja ja sormiharjoituksia
tila, lasten kanssa ja viisaita ajatuksia
siina*k knits - ja muuten todella taitavasti!
Mustikka, jossa Tuija kutoo ja juttelee
Lepopuikko, äärimmäisen taitavaa neuletarinaa myös täällä
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
piilopaikasta haaveilen
Olen ihmetellyt sitä, miten astiamme ovat alkaneet kulua sen jälkeen, kun siirryimme käsitiskistä koneelliseen astianpesuun. Muutamankin muumimukin reunasta on lohjennut palanen, ja lautasten pinnoitusten alle on ilmestynyt lyijykynänvärisiä viivoja. Astiakokoelmamme ei muutoinkaan ole laaja, joten olisi tarpeellista saada kaappiin täydennystä. Astioiden kuluminen kyllä ihmetyttää. Onko tuo nykyastioiden ominaisuus, vai käytämmekö tiskikoneessa liian tujua pesuainetta? Tai ehkä aika on kullannut muistot ja silottanut mielessäni 80- ja 90 -lukujen ruokapöytäkokemukset. En nimittäin muista, että lapsuuteni ruokapöydässä olisi aterioitu kovin kuluneista astioista.
Ehkä muistan väärin. En muista, koska lapsuudenkotiini on astianpesukone tullut. Mutta meille tiskikone tuli vasta nelisen vuotta sitten, ja se on mielestäni melko lyhyt aika astioiden kulahtaa noin pahasti. Kuvittelen, että entisaikana astiat olivat kestävämpiä. Välillä mietinkin, josko lähtisin laajentamaan astiastoamme kirpputorien kautta. Ihan vain kokeillakseni kestävätkö vanhat astiat uusia paremmin. Ainakaan niiden pilalle meneminen ei harmittaisi yhtä paljon. Suunnitelmaa hieman jarruttaa se, että miehen mielestä astioiden ja kirpputorien hygieenisyysluokitukset eroavat liiaksi toisistaan.
Mutta jos uutta kuppi kerrallaan? Toivoen sille kestävyyttä ja pitkää ikää... Silloin saattaisin innostua Piia Kedon Iittalalle suunnittelemasta Piilopaikka-sarjasta. Kuvitus on vetoava: pieni tytöntylleröinen ja orava veitikka hienoine häntineen sieltä ainakin löytyvät. Joskus tosin mietin, onko mahdollista, että jonain päivänä vielä kasvan aikuiseksi ja alan kaivata vakavastiotettavia kahvikuppeja.
perjantai 11. tammikuuta 2013
tupsukkaat
Malli/Pattern: Tupsukas, ihan omasta päästä
Lanka/Yarn: Cascade Eco+ (natur, harmaa, summer sky heather) ja
Chunky (straw, purple mystery)
Puikot/Needles: 6mm, resori 5mm
Lanka-arkkuuni oli kertynyt näitä aran-vahvuisia Cascaden lankoja
jonkin verran. Suurin murheenkryyni on ollut luonnonruskea Eco, josta
pari vuotta sitten neuloin Twenty Ten Cardiganin (ihana malli! olen neulonut yhen ja toisen, ja saatanpa vielä joskus neuloa kolmannenkin!).
Sitä oli jäljellä kokonainen vyyhti. Luonnonvärinen ja taivaansininen
ovat tämän syksyn jämiä. Chunkyt eli violetin ja oljenvärisen ostin
joulun alla raitakauluriani varten. Pipoiksi näitä mielessäni
pyörittelin, ja kun tuo jalka joulun tienoilla prakasi, oli surkeudesta otettava edes jotain irti.
Ja pipoja tuli. Valitsin päävärit tyttösten mieltymysten mukaan, toiselle
sinistä, toiselle lilaa, jota hän itse kutsuu pinkiksi. Loput raidat
sitten oman mielen mukaan toivoen parasta eli lapsosten hyväksyntää. Ja tulihan sitä! Etenkin vanhempi on ottanut piponsa päivittäiseen käyttöön.
Nuorempi, tuo harakka, varioi asujaan innokkaammin, ja on näin ollen
käyttänyt muitakin neulomiani pipoja.
Tupsuista haaveilin jo viime talvena, vaikka vieläkin vähän kiikun kaakun niiden kanssa. Näihin jämiksiin oli siis ehdottomasti värkättävä tupsut! Lapsellisen etu on, että muksuille
voi kokeilla sellaisia juttuja, joiden kohdalla tuntee epävarmuutta. Päättämättömän sudenkuoppa taas on, ettei kuitenkaan voi olla varma ennenkuin on itse kokeillut. Ehkä se tupsukas on tehtävä itsellekin kokeilumielessä. Tosin omaani taidan napata ohjeen muualta ja pitäytyä yhdessä värissä. Ettei liian ihana tule.
Näistä nimittäin tuli ihanat! Isompaan pipoon loin 80 aloitussilmukkaa, pienempään 72.
Kaksinkerroin käännettävä resori on 1o1n-joustinta, raidoitus sillai fiiliksen mukaan ja päälaen kavennukset näppituntumalla. Molempiin tuli erilaiset. Neuloin Kirpun pipon ensin. Siinä kavennuksista tuli kömpelömmät. Isosiskon pipoon koin tarvetta petrata, mutta tupsu istuu mielestäni paremmin tuon ruttuisemman pipon laella. Opin juuri tekniikan pyörönä neulotun ainaoikean saumakohdan siistimiseksi, mutta se ei tuntunut toimivan värin vaihtuessa joka toisella kerroksella. Takasaumat siis vähän sylettävät. Jälkikäteen ajateltuna olisin myös voinut jättää resorit yksinkertaiseksi, sillä niistä tuli melko paksut etenkin Kirpun pipossa, jossa resoriin käyttämäni lankakin on paksumpaa. Kaksinkertaiseen resoriin oli kuitenkin kaksi syytä: halusin todella lämpimät pipot, ja muotoon hieman retrohenkisyyttä. Sitä sain, ja hyvä tuli.
Ihmetteleekö joku, miksei bongannut kuvista sitä alussa mainitsemaani luonnonruskeaa? No tietenkin siksi, että sitä ei siellä ole! Se vyyhti heittäytyi murheenkryyniksi yhtä sitkeästi kuin aina ennenkin, väri ei kerta kaikkiaan kaveerannut muiden kanssa. Mutta ei hätää, asia on jo hoidossa. Ruskea muotoutui uudeksi, ja sohvankupeessa majailee enää muutamia hassuja erivärisiä nöttösiä. Joiden varalle on jo suunnitelma. Jotta voin kerrankin sanoa neuloneeni ihan oikeita jämälankaprojekteja.
torstai 10. tammikuuta 2013
yksitoista kysymystä
Haluaisin blogata parista pikku piposta jotka valmistuivat kipeän jalan ja aran-varastojen tuhoamisen yhteissummana. Näyttää kuitenkin siltä, että terveyskeskuslääkärin lisäksi myös blogger vieroksuu minua, enkä saa liitettyä tänne uusia kuvia. Jotka kerrankin olen ihan oikealla kameralla ottanut. Ongelma liittyy kai käyttämääni selaimeen, mutta kun en sitä nyt paikalla pysty ratkaisemaan, unohdan pippot ja vastaan minulle heitettyyn haasteeseen.
Tämä yhdentoista kysymyksen haaste taitaa olla jo vanha tuttu, mutta uusi kysyjä, uudet kysymykset. Kysyjänä tällä kertaa helyes -blogin Heidi. Kiitos Heidi! Ideana on siis vastata yhteentoista kysymykseen, keksiä uudet yksitoista, ja haastaa mukaan yksitoista blogia. Kerron heti tässä vaiheessa etten aio tällä kertaa haastaa ketään erityisesti. Mutta nämä kysymykset olivat hauskoja (etenkin se aamupalakysymys!), joten ehdotan, että otat ne mukaasi ja vietät pienen hetken asioita mietiskellen. Tai haaveillen hyvästä aamiaisesta.
1. Miksi aloitit bloggaamisen?
muisto alkuajoilta |
Halusin neuloa, halusin kirjoittaa, halusin kuvata. Luin tuolloin monia neuleblogeja, jotka veivät mukanaan. Vasta myöhemmin tajusin, että bloggaaminen on paljon enemmän kuin vain omien töiden dokumentointia. Se tarjoaa mahtavan tilaisuuden käsityöprosessin analyysiin ja auttaa huomaamaan etten mä täällä ihan yksin tikuttelekaan. Muun muassa.
2. Horoskooppimerkkisi?
Vesimies. Luovaksi idealistiksi väitetty, mikä nykymaailmassa merkitsee hankalaa ihmistä. Paitsi jos satut toimimaan muotimaailmassa tai mainosalalla. Tai olemaan Applen toimitusjohtaja.
3. Minkälainen mielentila sinulla on juuri nyt?
Kuin ajelisin käsijarru päällä moottoritiellä. Tietenkin ihmetellen, miks tossa palaa tollanen sininen valo.
4. Onnellisin muistosi?
ja on niitä muitakin. |
5. Lempikukkasi?
Hääkimpussani oli kolme kaunista kallaa. Kimppu oli huonosti sidottu ja hajosi jo ennenkuin pääsimme kirkkoon. Äitini hääkimpussa oli päivänkakkaroita ja ruiskaunokkeja, ja niitä oli myös isäni hautaseppeleessä. Kakkarat ja kaunokit eivät sopineet pukuuni, muuten olisin aloittanut perinteen. Oikeastaan olisin halunnut kimppuuni tulppaaneja, mutta eikö niitä ollut saatavilla vielä maaliskuun lopulla? Kaikki mainitut voisin nimetä lempikukikseni. Yksinkertaisia, konstailemattomia, arkisiakin.
6. Haaveidesi aamupala?
Ihana kysymys! Johon keksin vaikka kuinka monta vastausta!! Ihan ensimmäisenä ei tule mieleen neljänviljanpuuro voisilmällä, mutta kerron sen ensimmäisenä, koska haluan hekumoida niillä toisilla vähän pidempään. Nimittäin viime päivinä on jostain syystä tehnyt hurjasti mieli katkaravuilla täytettyjä avokadoja. Sekä anjovistahnalla täytettyjä kananmunanpuolikkaita. Jälkimmäisen reseptin löysin joskus karppifoorumilta enkä tietenkään muista sitä enää. Mikä ei tarkoita, ettenkö ihan sujuvasti voisi niitä silti valmistaisi. Nämä herkut kera kermakahvin ja kiireettömyyden.
7. Oletko puutarhaihminen ja miksi?
En tiedä puutarhan hoidosta mitään, joten siinä mielessä en ole. Mutta viihdyn pihalla. Siinä mielessä olen. Puutarhassani saisi olla paljon nurmea paljasjalkakäveyyn ja pyykkinarut. Omenapuita ja pioneita saisi myös olla, ja yhden nurkkauksen haluaisin säilyttää luonnontilassa.
8. Mitä olisit harrastanut lapsena, jos nyt voisit päättää?
Ratsastusta aivan ehdottomasti. Sitä olisin halunnut lapena harrastaa. Ja haluaisin nytkin. Tekosyitä vain löytyy edelleenkin.
9. Rakkain esineesi?
Pitäisi vastata: olkalaukku. Ostin syksyllä pitkän harkinnan jälkeen Lumin Supermarketbag XL:n. Jos en muuta laukuntapaista koe tarvitsevani ja se on mukanani melkein aina kun ovesta ulos astun, niin voisin määritellä sen rakkaimmaksi esineekseni. Kulkevathan sen muassa kaikki muut rakkaat ja tärkeät tavarat. Vastaan kuitenkin: lompakko. Ei siksi että siellä olisi rahaa (ei ole), vaan siksi että olen omistanut sen kymmenen vuotta, se on edelleen ehjä, enkä ole koskaan omistanut kauniimpaa käyttöesinettä.
10. Oletko aamu- vai iltaihminen?
Olisin aamuihminen, jos jaksaisin nousta aikaisin. Valitettavasti en jaksa, joten raikkaimmat aamuhetken menevät sivu suun, ellen satu valvomaan tosi myöhään.
Talvessa pakkaspäivät, joina kylmyys saa maailman näyttämään siltä kuin taivas äänettömästi laulaisi. Keväässä tuoksu joka uumoilee maan heräämistä. Ja se kevättaivaan huikaiseva sini! Kesä kypsimmillään on suorastaan pakahduttavan elämänmakuinen. Ja syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Lapsena opetettiin että luonto kuolee syksyllä, mutta ei se kuole, vaan asettuu lepoon jaksaakseen kukoistaa taas pian uuden kauden. Ja niin kai pitäisi ihmisenkin tehdä. Siis levätä.
maanantai 7. tammikuuta 2013
kurjuuksien suma
Malli/Pattern: Bones by Jenni Österman
Lanka/Yarn: Malabrigo sock (Persia)
Puikot/Needles: 2,5mm
Aina ei voi onnistua, mutta voisko edes joskus? Nämä sukat eivät ole ainoat sitä lajia, mutta puhutaan nyt niistä. Paha karma seurasi niitä alusta saakka. Olin virtuaali-hiplannut kaunista sinisenharmaata lankaa ravelryssä ja kauppojen sivuilla, haaveillut sitä ehkä jopa huiviksi. Kaikeksi onneksi tilasin lankaa vain vyyhdillisen. Nimittäin ihan valehtelematta itku meinasi päästä kun paketista paljastui paikoin haaleasti värjytynyt, räikeän turkoosin ja harmaan sekainen mytty. Hetken tuskailtuani tuumasin, että kai tuo puhkikäveltäväksi kelpaa. Valitsin kirjavalle langalle yksinkertaisen mallin, loin silmukat ja neuloin sukan.
Sitten iski se kuuluisa toisen sukan syndrooma. Sen pistän osittain tuon karmean langan piikkiin. Ja siitä johten sukkien valmistumisaika oli pitkä. Ensimmäinen sukka valmistui jo alkusyksystä, mutta toiseen tartuin vasta vuodenvaihteessa kun piti keksiä jotain ajanvietettä päivystyskäynnille. Arvelin nimittäin, että saatan joutua odottelemaan ja nappasin sukanalun mukaan, koska se oli ainoa sopivassa vaiheessa oleva. Neuloin sitä odottaessani että lääkäri ehtii katsoa kipeää jalkaani. Totesin, että sairaslomaa krapul keuhkoputkentulehdukseen hakevat ketjupolttajat luokitellaan kiireellisemmiksi tapauksiksi kuin jalkavammainen perheenäiti. Kyllähän siinä sukat edistyivät. Ja kolmen tunnin kuluttua lääkäri vilkaisi jalkaani, totesi että rasitusvamma, paraneminen voi kestää jopa kuukausia, vältä kävelyä kunnes tervehtyy. Tulehtunut se ei ole mutta syö buranaa jos vaikka oliskin. Menin kotiin ja neuloin sukan loppuun melkein yhdeltä istumalta. No, pari kertaa konttasin vessassa. Jalka kun ei astumista kestänyt.
Taisi jäädä se vit-harmitus ja paha karma sukkiin pysyvästi. Ja jotta katastrofi olisi täydellinen, niistä tuli erikokoisetkin. Aika paljon eri kokoiset. Kerroksia on tämälleen sama määrä molemmissa sukissa, joten käsialani taitaa kertoa varsin ailahtelevasta luonteenlaadusta. Ei sillä, että se jaksaisi niin hirveästi harmittaa. Enää. Melkein parempi, ettei tarvitse näitä sukkia jalkaansa vetää. Tosin en tiedä mitä näillä nyt sitten tekisin. Mutta jos tunnet jonkun, jolla on varpaat vain toisessa jalassa ja joka kaipaa kipeästi rumanvärisiä sukkia, niin täältä sellaiset löytyvät.
Sukkaparin alla on muuten esittelyä odottava villapaita, josta myöskin tuli minulle epäsopiva. Jalkakin on edelleen kipeä. Alan jo epäillä, etten pääse kunnolla kävelemään koko keväänä. Mikä lienee tarinan opetus? En tiedä. Mutta kun seuraavan kerran erehdyn tilaamaan lankaa joka jo ensinäkemältä on yhtä houkutteleva kuin kerjäläisen oksennus, skippaan suosiolla.
perjantai 4. tammikuuta 2013
mätsäävät asusteet
Huopikkaat ovat huiput pakkaskengät, mutta haksahdin silti tämän talven hittiin: Soreleihin. Nämä paitsi lämmittävät pakkasella, toimivat vaihtelevammissakin olosuhteissa. Kuten silloin, kun ei ole vain kylmää vaan myös märkää, jolloin huopikkaat ovat auttamatta pannassa. Lupaa siis mainospuhe. Testiajo on todistanut että hyvin näillä umpihankeen poletaan, ja kipastaan kaupungillakin. Tosin siinä kohtaa saattaa herkimpien esteettistä silmää hieman karsastaa. Onneksi kyseessä on makuasia, ja niistäpä ei voi kuin kiistellä. Testasin naisellisempiakin versioita Sorelilta, mutta tuumasin sitten että vanhassa vara parempi: Jos Caribout ovat pelittäneet tällaisenaan jo neljäkymmentä vuotta sitten, niin minun logiikkani mukaan konseptin on oltava ainakin lähes täydellinen. Sitäpaitsi mikään ei kestä ikuisesti. Tänä talvena voin kuvitella olevani muotitietoinen, ensi talvena tai viimeistään seuraavana omistan priimat ulkoilukengät. Sikäli kun konsepti on niin hyvä kuin on annettu ymmärtää.
No joo. Olen seurannut tv-sarjaa Muotitietoinen, vaikken tajuakaan miksi. Ohjelman loppuessa olen aina ärsyyntynyt, mutta vääristä asioista. Eikö muodista muuta irtoa kuin mitäänsanomatonta lässytystä? En myöskään ymmärrä asustamista, tyyliin "jos sä haluat rikkoa tätä tyttömäistä luukkia, niin lisäät tähän päälle vaan nahkaisen prätkärotsin, ja avot!". Avot, joo. Minua kun paleltaa tai kuumottaa ihan riippumatta siitä, sopiiko se tyyliin juuri sillä hetkellä. Yleensä ei sovi. Tyylitajuni on kuitenkin käytännönläheistä tai puuttuvaa, ja siksi tämä sorel-trendikin vetoaa (niin että lisää tällaista! hehkuttakaas ensi keväänä vaikka mustat kontiot taas kunniaan!). Tällä kertaa huomasin kuitenkin omistavani asusteen, jota ilman on harvemmin tarvettakaan lähteä umpihankeen tarpomaan. Naistenlehdissä hehkutetaan säännöllisin väliajoin maailmantähtien käsilaukkuversioita. Minun ei tosiaankaan ole mikään käsilaukkuversio, mutta mätsää kenkiin tyylinkin puolesta sitä paremmin. Sävy sävyyn ollaan ainakin.
No vitsi vitsi (Putouskin muuten alkaa taas!). Tosiasiassa näillä jaloilla ei vielä lenkkipoluille ole asiaa, mutta ontuminenkin onnistuu Soreleissa paremmin kuin muissa kengissäni. Ovat tukevat, tai jotain. Terveisin uusien kantapohjallisten omistaja.
tiistai 1. tammikuuta 2013
paradoksi, pohjan akka ja myllynkivi
Malli/Pattern: Simple sprinkle by Veera Välimäki (tässä linkki suunnittelijan blogiin)
(ja yks rikke)
Lanka/Yarn: Cascade: Eco, Eco+ ja Chunky
Puikot/Needles: kauluriin 5mm, pipoon muistaakseni 5mm ja 6mm
Kun se joulu ei tänä - tai siis viime - vuonna oikein kolahtanut. Uudenvuodenkin vietin jalkavammaisena sohvannurkassa. Joten skippaan ne aihepiirit ja oikasen tutumpiin. Että neulottu on. Jo jonkin aikaa jemmoissani on ollut tilasyöppönä pari isoa vyyhtiä Cascaden Ecoa, ja niitä olen vajutellut. Tämä kauluri tai tuubihuivi on hyvä jämälankaprojekti, jos sattuu sopivia jämiä löytymään. Minun aran-vahvuisista jämälangoistani löytyi värivariaatiota sen verran vähän, että varastoa piti kasvattaa projektin toteuttamiseksi. Ja ei, minusta tässä ei ole mitään epäloogista. Sen verran harasin kuitenkin vastaan, että haaveilin ja taisin puhuakin projektista koko syksyn ennekuin sain sen puikoille asti. Mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanotaan, ja olen todennut tämän tyylin itselleni sopivan. Joten en lupaa, että meininki muuttuisi tänä uunna armon vuonnakaan. Vaikka tiedän, että se puolisoani ärsyttää. Ja pelkään, että joitain muitakin.
Sääli on, ettei kaulurista ole yhtään kuvaa josta raitojen kulku ja kaikki värit erottuisivat. Tai edes yhtään kuvaa, joka näyttäisi erilaiselta kuin ne toiset kuvat. Mutta sepä on seikka, jonka korjaantumista odotellessa blogi hiljenisi tyystin. Yleisesti ottaen on ote hiukan hukassa, ja tuntuu, että kun yritän ongelmiini tarttua, etenen takaperin ja väärään suuntaan. Turhauttaahan se. Mutta jos navigaattori ei toimi, niin traktorilla voi oikaista peltojen poikki. Selviytymismetodi sekin, ja oikeasti käyttökelpoinen monessa tilanteessa: kun tekniikka pettää, voi palata perusasioiden äärelle. Joten suunnitelmien muhiessa olen tikuttanut näitä eri-ikäisiä aran-jäännöksiä, lähinnä uusiksi raidoiksi, ja ihan ensiksi oppimallani pintaneuleella. Koska raidat ovat niin ihania! Ja ainaoikein menee aina oikein. Aika meditatiivista touhua. Nyt näyttää ongelmaksi muodostuvan se, että ne jämät, joita oli liikaa, eivät riitäkään kaikkeen, mitä suunnittelin niistä tekeväni. Elämä on täynnä paradokseja.
Ensimmäisten raitojen jälkeen otin siis ja neuloin pannumyssyn. Kahdeksallakymmenellä silmukalla aloitetusta piposta tuli hieman reilu. Mutta minun päässäni nyt tuntuu kaikki pyörivän hieman hallitsemattomasti, niin myssyt kuin mietteetkin. Koristeeksi virkkasin summamutikassa jonkinmoisen myllynkiven Louhittaren Luolan Pohjan Akasta. Siihen lankaan voisi rakastua pelkästään nimen vuoksi! Vaikkei nimellä ja villalla periaatteessa olekaan mitään tekemistä keskenään. Nimet ja otsikot ovat asia, jotka toistuvasti saavat minut kademielelle. Ne ovat kuin tiivistettyä luovuutta: parhaimmillaan kokonainen tarina yhdessä sanassa tai lauseessa. Tai kokonainen maailma ja merkitys tavaran päälle liimatussa paperilapussa. Nykyään niin tärkeäksi tullut brändääminen on yksinkertaisesti onnistunutta nimeämistä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)