Jouduin toteamaan, että siinä, missä toiset neulovat kaverilleen
polvimittaiset villasukat, minä saan aikaiseksi puoli kiloa
purkulankaa. Siis oikeesti! Tai oikeastaan kyseessä on vain kaksi vyyhtiä, mutta jos ne kaksi on purettu kahteen ja neulottu melkein kolmeen kertaan, niin eikö operationaalisella tasolla päästä puolen kilon tietämille? Tässä pitsin ja palmikon yhdistelmää väriterapiapostauksessa vilauttamistani langoista. Pitkään olen miettinyt onko mallineule ruma vai kaunis, mutta alan nyt kallistua kauniin kannalle. Kunpa se vain avautuisi valmiissa neuleessa kuten tässä kuvassa! Useimmissa ravelryssä näkemissäni kuvissa se ei valitettavasti näytä niin tekevän, ja ehkä juuri siksi olen sen kanssa empinyt.
Samanmoista rajatilahiihtoa on ollut koko viikko. Olen tullut kyseenalaistetuksi (huonolla tavalla) ja perseellepotkituksi (hyvällä tavalla), keikkunut epätoivon laitamilla ja huomannut sitten, että suhteellisuudentajussani saattaa olla kehittämisen varaa... Joskus mietin, neuloutuvatko eletyt tunnelmat käsillä olevaan työhön, ja siitäkö johtuu, ettei jonkin tekeminen tai jokin valmistunut vain tunnu hyvältä, vaikka periaatteessa onkin. Käykö teille niin? Minulle tuntuu käyvän. Huomaan jo tehdessä jahkaavani, oliko se valittu väri sittenkään hyvä, tai neulonko nyt kuitenkin väärää mallia. Vaikka kyse on (kai) jostain ihan muusta kuin tekeillä olevasta neuleesta. Olen varma etten löydä juuri tälle neuleyksilölle sopivia nappeja ja sitten kaikki on pilalla. Ja olen niin kyllästynyt työn edistymättömyyteen että haluaisin aloittaa mitä tahansa muuta, mutten pysty ennekuin saan valmiiksi tämän, mitä parhaillaan puran, koska menin lisäämään muutamia silmukoita minkä johdosta kuvio kohdistuu nyt väärin...
Paitsi että nyt olen senkin korjannut, ja se kohdistuu ihan oikein. Ehkä kaikki muukin kohdistuu juuri nyt oikein. Neulon äkkiä valmiiksi ennenkuin epäilys taas saa vallan.
10 kommenttia:
Tsemiä ja tsemppiä sinne. Eikö olekin miellyttävä ja rauhallinen harrastus tämä neulominen? On flow´ta ja zeniä ja vaikka mitä?:D
Siinä onkin pohtimista: jos emme viitsi/jaksaa välillä purkaa, emme ole tyytyväisiä lopputulokseen. Jos viilamme liikaa pilkkuja ja tavoittelemme täydellisyyttä, joudumme ehkä kuitenkin toteamaan, että täydellisyyttä ei ole olemassa. Jos pystyy tunteet purkamaan neuleeseen, hyvä näin, tulee mitä tulee. Tulee ainakin terapianeule.
Hyvältä kyllä kuvion ja langan yhteistyö näyttää!
Kaunista pintaa :)
Outi, kiitos tsempeistä. Flowta ja tseniä tosiaan :D Joskus muistuttaa enempi jonkin actionpätkän taistelukohtausta. Ehkä olisi hyvä aloittaa jokun muu harrastus tähän rinnalle, ehkä potkunyrkkeily...?
Ingi, on se tasapainoilua. Purkamisen suhteen olen tullut siihen tulokseen, että on tärkeämpää saada aikaiseksi valmista kuin täydellistä. En tiedä käykö neulominen terapiasta, mutta sen olen huomannut että kun mieli takkuaa, myös neulominen takkuaa. Ehkä auttaisikin jos ajattelisi, että sen p****n on tullut purkaneeksi pois ja hyvät asiat neulottua osaksi kudelmaa?
Minustakin muuten toimii lanka, väri ja mallineule hyvin!
Siina*k, kiitos, niin minustakin :)
Tai eihän mun omasta puolestani tarvitse kiitellä, vaan Amy Cristoffersin.
Rajatilahiihto on juuri sopiva termi. :-)
Juuri kuluvalla viikolla pohdin, etten missään muussa asiassa varmaankaan ole tehnyt samaa asiaa uusiksi niin monesti kuin neuloessa. Purkanut ja neulonut, kunnes on tullut oikein.
Tsemppiä ja kärsivällisyyttä - sopivassa suhteessa. :-)
Krisse, eikö olekin! Ainakin, jos hiihtotaito on yhtä sujuvaa (sujumatonta) kuin minulla ;) Minulla olisi nyt edessä jotain, mihin tarvitsisin tätä samaa tsemppiä ja kärsivällisyyttä. Luulisi, ettei olisi ongelma vain kohdistaa sitä toisin, mutta...?
Terapauttisen rajatilahiihdon lisäksi tosi halpaakin tämä kutominen on, kun tulee käsiteltyä samat langat moneen kertaan. :)
Pinta on sekä kaunista että kauniin väristä.
Kyllä, vatvon ihan noita samoja asioita neuloessa. Ja muutenkin. Mutta aina lopulta kaikki onneksi kohdistuu oikein, vaikkei menisikään sinne päin, kuin minne halusi.
Lähetä kommentti