neulekoukku

Päätimme viettää syysloman Suomen kenties ainoassa kolkassa, josta löytyy lunta lokakuussa. Sananmukaisesti: ei tarvitse ajaa kuin kymmenen kilometriä kohti sivistystä, kun tienvieret paistavat paljaina. Täällä nyt ilmoja ihmetellään. Puetaan mainosbuffeja (tiedättehän ne apinankuvilla varustetut kirkkaanvihreät?) kypärämyssyiksi raitasten kevätpipojen alle ja jännitetään, mahtaako sää lauhtua niin, että toppavaatteissa tulee kuuma. Ja märkä. Pelkät kevätpäähineet pakannut äiti nimittäin kompensoi vahinkoa jättämällä vastaavasti välikausihaalarit matkasta. 

Koneen ääressä äiti toki kökkii - kiitokset vain tädille, joka mahdollistaa työrauhan ottamalla vastuun jälkikasvusta. Vielä jaksaa, muttei onneksi tarvitse jaksaa kauaa. Kesällä poksahtanutta selkää, joka autoilusta tai vieraasta nukkumasijasta ärtyi, äiti hoivailee särkylääkkeillä, ainoalla mahdollisella jumppaliikkeellä (lankku, sillä kuminauha jäi kotiin ja lähimpään kuminauhakauppaan on liian monta kymentä kilometriä ajettavaksi kipeällä selällä), villaisella selänlämmittimellä ja makaamalla selällään kovalla puuattialla. Viimeisin on suosikki. Korvaa myös päiväunet. 

Yhtään neuletta ei äidillä ole mukana. Jäi lähtötohinassa pakkaamatta. Saattoi jopa tulla ajateltua, että mitään käsitöitä matkassa tarvitse, kun automatkakin menee ratin takana eikä kädet töitä vailla  pelkääjän paikalla. Mutta mitä kertoo se, että ruokakaupassa tuli hypisteltyä sinapinkeltaista nallelankaa ja pohdittua, saisko puikot lainaksi ja ehtisikö neuloa työn pois lainapuikoilta ennen kotiinlähtöä? Koukussa ollaan.